Minulla on missio. Tahdon takaisin rakkaan juoksuharrastuksen pariin. Hurahdin juoksemiseen ehkä nelisen vuotta sitten, ja ennen lonkkamurtumaa tein sulan maan aikaan viiden-kymmenen kilometrin pituisia lenkkejä kolmisen kertaa viikossa. Talvisin harrastus oli tauolla mukavuussyistä, toki juoksin kuntosalin juoksumatolla aina kun siihen oli mahdollisuus. Voi että kaipaan pitkiä juoksulenkkejä, hyvällä säällä, musiikin antaessa tahtia. Juoksu oli niin mun juttu, ehdottomasti paras tapa nollata pääkoppa!

Viime kesänä en juossut metriäkään, koska käveleminen oli keppien varassa. Harrastukset vaihtuivat juoksusta, zumbasta ja vaeltamisesta ristikoiden tekemiseen. Pisimmät lenkit suuntautuivat postilaatikolle ja takaisin, ja kaupassa piti turvautua pyörätuoliin. Ai että pisti kärsivällisyyden koettelemukselle. Aktiivinen elämä vaihtui kertaheitolla kiireettömään neljän seinän sisällä olemiseen. 

Helmikuisen korjausleikkauksen jälkeen asetin kuntoutumiselle tavoitteeksi juosta kymppikilometri loppukesästä. Onneksi en sanonut ääneen, minkä vuoden loppukesästä oli kyse, nyt nimittäin näyttää siltä, että saatoinkin tarkoittaa ensi kesää... Juoksulenkit entiseen tapaan kolme kertaa viikossa voin unohtaa suosiolla. Hauras luustoni on altis rasitusmurtumille, ja vaikka juoksu olisi kuinka kivaa, lonkkaa (tai mitään muutakaan) en tahdo murtaa enää koskaan. Niinpä otin tavoitteeksi juosta yhden lenkin viikossa. Alkuun hiljaiseen tahtiin ja pari kilometria kerrallaan, siitä pikku hiljaa matkaa pidentäen ja vauhtia kasvattaen. Pääsin jo neljän kilometrin lenkkeihin, kunnes pari viikkoa sitten tuli takapakkia, kun lapioin hiekkaa uuteen kukkapenkkiin. Seurauksena selkä ja lonkka menivät niin kipeäksi, että sängystä tai tuolilta nouseminen vaati syvän keskittymisen ja kymmenkunta kirosanaa. Ei puhettakaan että juoksemaan olisi päässyt. Hatunnosto ruumillisen työn tekijöille, minusta ei olisi lapion varteen. Kyllä toimistotyö on mukavaa.

Juoksu on siis ollut tauolla reilut pari viikkoa, mutta tänään päätin että nyt saa riittää. Jo postilaatikon kohdalla kinttu antoi ymmärtää, että tänään ei juosta. Jaahas, no mennään sitten reipasta kävelyä. Jalka on monesti ennenkin ollut lenkille lähdettäessä hankalassa asennossa, mutta kun ei anna periksi, se asettuu kohdilleen ja askel helpottuu. Niin kävi tänäänkin, ja loppujen lopuksi sain juostua 2,5 kilometriä. Mahtavaa! Kymppikilometriin on vielä matkaa, mikä pikkuisen ottaa aivoon tällaista heti-kaikki-mulle -luonnetta, mutta näillä mennään. Juoksun lisäksi olen kuntouttanut itseäni sauvakävelyllä ja kuntopyöräilyllä. Vesijuoksu palaa ohjelmaan, kunhan uimahalli taas avautuu. Näillä eväillä hitaasti mutta varmasti takaisin kuntoliikkujaksi :)  

Silmä näyttää verenpurkauman takia ihan hirveältä, veri on nyt levinnyt vielä laajemmalle alueelle. Koetan pysyä kotosalla ihmisiä pelottelemasta. Kävin optikolla mittauttamassa silmänpaineet, ja ne olivat koholla (20/23), mutta ei niin paljon, että se aiheuttaisi verenpurkaumia. Syy toistuville verenpurkaumille pitää selvittää, mutta sain silmälääkärille ajan vasta kolmen viikon päähän.

 

Yöunet ovat edelleen lyhyitä, mutta lomalla ollessa voi päivisin levähtää eikä tarvitse tehdä "aivotyötä". Aivosumuakaan ei ole ollut moneen päivään, siitä olen äärettömän kiitollinen. Tänään on hyvä päivä.