Meidän piti olla nyt sopeutumisvalmennuskurssilla kylpylässä. Muutama päivä sitten päivystyksessä tipassa maatessa kuitenkin päätin, etten ole vielä siinä kunnossa, että uskaltaisin lähteä 500 km päähän kotoa, ja peruin lähtömme. Harmi, sillä kurssin aiheet olisivat sopineet meille paremmin kuin hyvin; elämää eroperheessä ja vanhemman sairastaminen. Toivoin, että lapset pääsevät puhumaan ammattilaiselle, ja itse saisin käytännön neuvoja asioiden käsittelyyn lasten kanssa.

Minulla on kolme esiteini- ja teini-ikäistä tytärtä. Erosin lasten isästä neljä vuotta sitten ja sairasteluni alkoi sen jälkeen. Vaikka olemme selvinneet koettelemuksista mielestäni hyvin, ei siitä haittaakaan olisi päästä purkamaan tuntoja ulkopuoliselle. Äitinä koen huolta, miten lapset tämän kokevat. Minä sairastan, mutta väistämättä se vaikuttaa koko perheeseen. Olen saanut kolme ihanaa tytärtä, ja minun elämäntehtäväni on kasvattaa heistä järkeviä ja tasapainoisia aikuisia. Olen valmis tekemään kaikkeni, että lapsilla on hyvä olla. Olen pyrkinyt pitämään arkemme samanlaisena kuin ennenkin. Sairastamisestani puhutaan avoimesti, mutta siitä ei tehdä numeroa. 

Kukin lapsista on reagoinut omalla tavallaan. Sairasteluni alkoi pikkuhiljaa. Konkreettiseksi se tuli, kun lonkkani murtui ja jouduin sairaalaan toiselle paikkakunnalle viikoksi. Olin aikoinaan lasten kanssa kotona yhdeksän vuotta, ja töihin palattuanikin olin paljon läsnä, joten lapset olivat tottuneet siihen, että äiti on aina saatavilla. Yhtäkkiä äiti ei ollutkaan kotona, vaan sairaalassa jossain kaukana. Uusi puoliso ja vanhempani olivat lasten kanssa, joten ei heillä mitään hätää ollut. Tilanne oli kuitenkin uusi ja erilainen, ehkä pelottava.

Perheen nuorimmainen, Pikku Myy, reagoi voimakkaimmin, ja aika erikoisesti. Hän otti äidin roolin. Pikkuneiti kuulemma ohjeisti (=käskytti) muita perheenjäseniä siivoamaan, tekemään läksyt, sammuttamaan valot tyhjistä huoneista. Rytmit ja rutiinit ovat olleet hänelle aina tärkeitä, nyt ne korostuivat entisestään. Ruoka oli oltava pöydässä neljältä ja nukkumaan oli mentävä ajoissa. Hän oli ollut kuin kopio minusta, käyttänyt jopa samoja äänenpainoja. Ehkä hän koki, että kun äiti on poissa, jonkun pitää ottaa se rooli. Harvemmin se tosin perheen nuorimmalle kuuluu. 

Noista ajoista nuorimmaiselle jäi yksin olemisen pelko. Vielä tänä päivänäkään hän ei halua olla yksin kotona. Olemme puhuneet asiasta, mutta en ole saanut lukkoja avautumaan. Pikkuneiti kyselee paljon ja puhuu avoimesti, mikä helpottaa asioiden käsittelyä. Hän haluaa tietää kaiken, mutta ahdistuu helposti, joten sanat on valittava tarkoin. Neiti on kasvamassa isoksi, mutta on vielä kovin kiinni minussa, äitin tyttö. Ehkä hän pelkää menettävänsä minut. 

Esikoinen kasvoi aikuiseksi yhdessä yössä. Hän alkoi huolehtimaan käytännön asioista, kuten ruoan laittamisesta ja pyysin pesemisestä. Hän otti myös vastuuta pikkusiskoista. Etenkin esikoisen ja kuopuksen välit ovat tiivistyneet viime vuosina, heistä on tullut erottamaton parivaljakko. Kun pikkusisko aiemmin oli ärsyttävä joka paikkaan sotkeutuja ja kolmas pyörä, nyt hän on rakas sisko, josta huolehditaan. Esikoinen on ollut myös minulle henkinen tuki ja turva, paras ystäväni. Hänellä on jo ikää sen verran, että asioista voi puhua eri tavalla kuin esimerkiksi nuorimmaiselle. Hän taitaa olla lapsista ainoa, joka oikeasti ymmärtää sairauteni vakavuuden. Hän itkee kanssani ja näyttää tunteensa. Lähtee mielellään mukaan lenkille ja kauppaan. Hän voisi luuhata kaupungilla, kuten muut samanikäiset, mutta viettää mieluummin sen ajan kotona perheen kanssa. Olen yrittänyt pitää huolta, että hän ei ota tästä liiaksi taakkaa itselleen vaan muistaa elää myös omaa nuoruuttaan vailla huolia ja murheita. 

Keskimmäisellä on teini-ikä pahimmillaan, mikä tuo omat haasteensa. Ahdistaa, mielialat vaihtelevat ja raskasta näyttää olevan. Teinin mielestä äidin kanssa on noloa muutenkin, ja onhan se nyt potenssiin tuhat, jos äiti liikkuu kävelysauvojen kanssa. Teini lopettikin yhdessä julkisilla paikoilla liikkumisen niihin aikoihin. Äiti on kiva ainoastaan silloin, kun tarvitaan uusi pyörä tai hellyhansenia. Teini sulkeutuu omaan kuoreensa, ei puhu. Paha olo purkautuu ovia paiskomalla ja muille ilkeilemällä. Kiltistä, aina hyväntuulisesta niiskuneidistä tuli vihainen ja sulkeutunut. Osa käytöksestä menee teini-iän piikkiin, mutta toki rajansa kaikella. Olen koettanut ymmärtää ja antaa aikaa. Onneksi teiniä ei ahdista ihan koko ajan, vaan on myös hyviä hetkiä. Jäätelöllä saa vielä houkuteltua samalle sohvalle, ja silloin on hyvä kysyä, mitä kuuluu. 

Kuvassa tyttäret edellisellä lomareissulla, kun kaikki oli vielä hyvin. 

tyt%C3%B6t.jpg

 

Minä olen onneksi saanut puhua ja purkaa tunteitani läheisille, mutta kävisin silti itsekin mielelläni ammattilaisen juttusilla. Etenkin viimeiset puoli vuotta on ollut henkisesti todella raskasta. Arki on pitänyt pyörittää ja töissä käydä, vaikka tuntuu, että pää hajoaa. Olen yrittänyt olla reipas, mutta salaa pelännyt, milloin kamelin selkä katkeaa ja pimahdan. Olen sinnitellyt päivästä toiseen ja iltaisin kiittänyt luojaa, että selvisin tästäkin päivästä. Nyt alkaa ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että uskallan huokaista ja hengittää normaalisti.

Kävin pitkästä aikaa kirpparilla, ja koin ahaa-elämyksen. Aiemmin minulla on tullut kirpparilla käydessä huono olo, alkanut ahdistamaan ja käynti on laukaissut aivosumun. En tiedä mistä se johtuu, ehkä siitä kun siellä on paljon ihmisiä pienessä tilassa yhtä aikaa. Tällä kertaa minua ei ahdistanutkaan yhtään. En ole vielä kokenut "lamppu syttyy" efektiä, mutta viime päivinä minulla on ollut hetkittäin ihan normaaliolo. Jee, ehkä tämä on ensimmäinen merkki parantumisesta!