Saanko esitellä, tässä on uusi paras ystäväni, Herra Hydrocortison. 

Elämän karuja tosiasioita on, että lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa, puolisokin voi vaihtua. Mutta tämä kaveri on ja pysyy rinnallani viimeiseen hengenvetoon saakka. Syystä että olen siitä riippuvainen. 

Emme ole vielä ehtineet tutustua syvällisemmin, yhteinen taipaleemme on vasta alkanut. En tiedä tästä kaverista juuri mitään, paitsi että sen ansiosta minä pysyn hengissä. Unohtamisen seuraukset voivat olla kohtalokkaat, joten suhtaudun uuteen ystävääni tietyllä kunnioituksella. En tiedä, miten tulemme jatkossa toimeen. Toivon tietysti sujuvaa ja leppoisaa yhteiseloa. Toivon, että se ei tee minulle huonoa oloa, vaan päinvastoin helpottaisi elämääni. Tähän asti kehoni tuottama kortisoli on ollut myrkkyä minulle, uudelta kaverilta toivon maltillisempaa otetta. 

Mokasin heti ystävyyssuhteemme alkajaisiksi. Minun on määrä ottaa lääkkeet joka päivä klo 8 ja klo 16. Olen laittanut kännykkään muistutukset, koska menee varmaan hetki ennen kuin lääkkeen otosta tulee rutiinia. Eilen klo 16 en ollutkaan kotona, eikä Herra Hydrocortison tietenkään ollut mukana. Kotoa lähtiessä ei käynyt mielen vieressäkään, ettenkö olisi takaisin siihen mennessä. Onneksi olin sellaisessa paikassa, jossa asia hoitui "talon puolesta". Mitä tästä opimme? Ota ystävä mukaan minne ikinä menetkin. 

Olen ollut viikonlopun kotona leikkauksen jälkeen, ja toipuminen otti takapakkia heti alkuunsa. Kärsin lauantaipäivän päänsärystä ja huonosta olosta. Minulla oli päänsärkyä jo osastolla ollessa, mutta siellä se saatiin lääkkeillä hoidettua, lääkkeethän menivät suoraan selkäytimeen. Kotona suun kautta otettavat lääkkeet eivät tehonneet pääkipuun. Soitin Ouluun ja sain luvan ottaa Buranaa muiden lääkkeiden lisäksi. Eipä se mitään auttanut. Sunnuntaiaamu oli yhtä tuskainen, ja soittelin taas Ouluun. Ohjasivat menemään päivystykseen, ja siellä menikin koko päivä. Pää kuvattiin ja verikokeita otettiin, mutta niissä ei (onneksi) ollut mitään poikkeavaa. Minulle tiputettiin kahta eri kipulääkettä, mutta niistä ei tullut helpotusta. Lopuksi otin suun kautta diapamin, ja se auttoi hieman. Lääkäri kirjoitti reseptin lihasrelaksantteihin, koska niskat olivat jumissa ja kyse voisi olla jännityspäänsärystä. Myös muut lääkkeeni voivat aiheuttaa päänsärkyä, mutta niihin ei päivystyslääkäri uskaltanut ottaa kantaa, vaan laittoi lähetteen endokrinologille. Kunpa nyt sinne sitten pääsisi pian. Lääkitysasiat olisi pitänyt hoitaa kuntoon jo Oulussa ollessa, nyt jäin vähän tyhjän päälle odottelemaan kutsua. Taisivat muutenkin olla turhan hätäisiä kotiin laittamisen suhteen. Pitäisi varmistaa, että potilas varmasti pärjää kotona. 

Minulle tulee vieläkin hetkittäin epätodellinen olo. Olenko minä oikeasti näin sairas, tapahtuuko tämä oikeasti minulle? Päivystykseen potilaaksi sisään otettaessa hoitaja kysyi, onko mitään perussairauksia. No kysy vaan kuinka monta (ajatella, muutama vuosi sitten olisin vastannut, että ei mitään). Kun aloin luettelemaan, hoitsu pyysi hiljentämään tahtia että ehtii kirjata. Siinä pääkipuisena en edes muistanut kaikkia, muutama juolahti mieleen vasta myöhemmin. Cushingin kohdalla pyydettiin toistamaan; mikä se on, miten se kirjoitetaan? Hoitaja ja huoneessa yhtä aikaa ollut verikokeen ottaja eivät olleet koskaan kuulleetkaan moisesta. Harvinainen on. Viimeisimpään lääkärinlausuntoon oli muuten kirjattu "potilaalla hankala cushingin syndrooma..." Kas kun ei hankala potilas :)  

Nyt ei koske päähän, ai miten ihana tunne!