Tällä viikolla vietetään luustoviikkoa. Viikon tavoitteena on kiinnittää huomiota luuston terveyteen vaikuttaviin tekijöihin. Tämän vuoden teemana on osteoporoosin tunnistaminen. Minun osteoporoosi löytyi lonkkamurtuman yhteydessä. 

Tänään tiistaina on maailman osteoporoosipäivä ja valkoisen paidan päivä. Minäkin pukeuduin tänään valkoiseen. Muistan hyvin viime vuoden luustoviikon. Olin saanut osteoporoosidiagnoosin hiljattain, ja etsin tietysti tietoa kaikista mahdollisista paikoista. Viime vuonna Luustoliitto järjesti luustokiertueen, ja osallistuin tapahtumaan Oulussa. Pääsin jututtamaan luustoliiton toiminnanjohtajaa, joka kehotti selvittämään syyn osteoporoosille. Se ei kuulemma tule terveellistä ja liikunnallista elämää elävälle, nuorelle ihmiselle, jolla ei ole sukurasitetta. Luustokiertueelta sainkin kimmokkeen hakeutua lisätutkimuksiin, ja tässä sitä nyt ollaan. Minun osteoporoosin syyksi paljastui Cushingin oireyhtymä. Kortisolin liikatuotanto haurastutti luut ja sai lonkan murtumaan juoksulenkillä. 

Suomessa on lähes puoli miljoonaa osteoporoosia sairastavaa. Osteoporoosissa luun lujuus on alentunut ja rakenne heikentynyt, jolloin murtumariski lisääntyy. Osteoporoottisia murtumia on vuosittain noin 40 000. Niistä vakavin on lonkkamurtuma, muita yleisiä ovat nikama- ja rannemurtumat.   

Osteoporoosi ei yleensä anna ennakkovaroitusta, vaan kehittyy pikkuhiljaa. Minullakaan ei ollut mitään ennakko-oireita, ennen kuin rysähti kerralla. Terve luu ei murru arjessa, ja minut ohjattiinkin murtuman jälkeen jatkotutkimuksiin. Osteoporoosin diagnoosi perustuu luuntiheysmittaukseen, jossa minulta löytyi lonkista ja lannerangasta sekä osteoporoosin että sen esiasteen, osteopenian, lukemia.

Lonkkamurtumat ovat vakavia, ja niissä on korkea kuolleisuusaste. Jopa 24 % potilaista kuolee vuoden sisällä leikkauksesta. Huh, minun lonkkamurtumasta on puolitoista vuotta, taisin selvitä hengissä :)  Korkea kuolleisuus toki selittyy sillä, että potilaat ovat usein iäkkäitä ja huonokuntoisia, ja jäävät murtuman jälkeen laitoshoitoon. Lonkkamurtumat hoidetaan aina leikkaamalla, ja leikkaus pitäisi tehdä viiveettä vuorokauden kuluessa. Itsehän hippasin murtuneen lonkan kanssa kolme viikkoa, ennen kuin otettiin vakavasti ja pääsin leikkaukseen. Jalalle ei kärsinyt varata painoa, mutta lääkärit tarjosivat syyksi lihasvenähdystä tai nivelreumaa, ja pyysivät tulemaan uudestaan, mikäli jalka on kipeä vielä kolmen kuukauden päästä. Otin ohjeen mukaan buranaa, kävin töissä ja ehdinpä pyörähtää Tukholmassakin murtuneen lonkan kanssa. Samalla reissulla hakeuduin Helsingissä yksityiselle magneettikuvaukseen, ja sieltä paljastui murtuma. Kun lopulta kotiin palattuani pääsin leikkauspöydälle, reisiluu oli katkipoikki ja luut pari senttiä limittäin. Lonkan alueella kulkee suuria verisuonia, jotka olisivat voineet nirhautua poikki, joten tässä olisi voinut käydä huonomminkin, taisi olla tuuria matkassa. Kiireellisesti yöllä tehdyssä leikkauksessa luut saatiin takaisin paikoilleen, mutta siihen tuuri loppuikin.

Seuraavana päivänä selvisi, että murtumakohtaa tukemaan asetetut levyt ja ruuvit olivat väärässä asennossa. Minut siirrettiin paikallisesta sairaalasta Ouluun, tarkoituksena tehdä korjausleikkaus. Tilannetta kuitenkin tarkkailtiin useamman päivän ajan, ja lopulta lääkärit päättivät yhteistuumin, että heti perään tehty leikkaus olisi isompi riski kuin jättää levyt toistaiseksi paikoilleen. Koska ei voitu olla varmoja, tukevatko levyt murtumakohtaa, en saanut varata painoa jalalle ennen kuin murtuma oli luutunut. Lisäksi minun piti käydä kontrollissa ja röntgenkuvissa Oulussa ensin kahden viikon ja sitten kuukauden välein. Ette usko että oli pitkä kesä. Yhtäkkiä piti liikkua keppien avulla, kotoa ei päässyt mihinkään ilman apua.

Lonkkamurtuma paranee yleensä neljässä kuukaudessa, mikä sekin on pitkä aika, mutta minun kohdallani se ei riittänyt. Jälkeenpäin voisin veikata, että osteoporoosilla ja Cushingin oireyhtymällä saattoi olla vaikutusta hitaaseen luutumiseen. Noista ei ollut vielä tietoa siinä vaiheessa. Tukilevyt oli tarkoitus jättää paikoilleen, mikäli niistä ei ole haittaa, mutta olisihan se ollut liian helppoa. Kun vihdoin sain luvan kävellä ja alkaa liikkua, se oli tuskallista. Lääkärin mukaan levyt hinkkasivat luuta vasten, mikä aiheutti kivun. Kymmenen kuukautta leikkauksen jälkeen murtuma oli vihdoin luutunut siihen kuntoon, että tukilevyt voitiin poistaa. Ei muuta kuin leikkauspöydälle. Lihakseen oli kasvanut arpikudosta ja lääkäri kiskoi levyjä irti olan takaa. Ei ihme, jos liikkuminen sattui. 

Nyt, puolitoista vuotta lonkkamurtuman jälkeen, en edelleenkään ole juoksukunnossa, mutta siihen on toki muitakin syitä. Pystyn sentään kävelemään. Lonkka ei ole entisen veroinen, se napsuu ja kipeytyy rasituksesta. Lonkka menee helposti "väärään asentoon" pitkän istumisen jälkeen tai lenkille lähtiessä, mutta palautuu paikoilleen, kun vain sinnikkäästi jatkaa kävelemistä. Jalka ei taivu samoin kuin toinen, portaiden nousu on hankalaa, samoin yhdellä jalalla seisominen. Puolen vuoden päästä arvioidaan, jäikö tästä pysyvä haitta. Potilasvahinkokeskus myönsi virheen leikkauksen osalta, mutta ei sitä, etten päässyt ajoissa kuvaukseen ja hoitoon. Koska pääsin omin voimin vastaanotolle, lääkäreiden ei olisi tarvinnutkaan hoksata, että kyse on vakavammasta asiasta. Olisi pitänyt itkeä ja huutaa eikä purra hammasta.   

Lonkkamurtumaa lukuunottamatta osteoporoosi on ollut suht vaivaton sairaus, ja sen kanssa voi elää ihan normaalia elämää. Osteoporoosi on siitä mukava, että se ei aiheuta kipua tai näy ulospäin. Luulääkkeitä ei ole vielä tarvinnut käyttää, D-vitamiinia ja kalsiumia otan päivittäin. Murtumariski on olemassa, ja jätän suosiolla esim. luistelun muille hurjapäille. Liukkailla keleillä laitan nastakengät jalkaan, koska lonkkaa (tai mitään muutakaan) en haluaa murtaa enää koskaan.