Eilen olin jo kukonlaulun aikaan inventaariotalkoissa valmiina laskemaan ja laputtamaan kymmeniä ja satoja kertakäyttöastioita, lautasliinapaketteja ja pesuainepulloja. Olin etukäteen varautunut siihen, että loppupäivä menee levähdellessä, mutta vielä mitä, jaksoin puuhastella kotihommia, käydä kaupassa, kuskailla lapsia ympäri kaupunkia ja käydä vielä pienellä lenkillä illalla ennen saunaa. Minulla ei ole ollut noin touhukasta päivää pitkiin aikoihin, olipa mukavaa. Selkää vihloi ja särki kaupan hyllyjen välissä kykkimisestä johtuen, mutta se ei menoa haitannut. Parasta päivässä oli se, että minulla ei ollut aivosumua koko päivänä! Laskutoimitukset inventoinneissa sujuivat, jaksoin olla jalkeilla ja ilman päiväunia koko päivän, ajattelin iloisia asioita ja suunnittelin jopa tulevaa. Mahtavaa! Lisää tällaisia normipäiviä, kiitos! Sain taas uskoa tulevaan, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. 

Eilistä lukuunottamatta väsymys on ollut viime viikkojen teema. Energiaa ei ole riittänyt mihinkään ylimääräiseen. Entisestä duracell-pupusta on tullut vätys. Onkohan tämäkin joku opetus. Ennen suurin piirtein katsoin kieroon ihmisiä, jotka eivät olleet touhukkaita kuten minä. Ihmettelin, miten joku ei jaksa pestä pyykkiä tai käydä kaupassa töiden jälkeen? Itsehän ehdin hyvin pestä pari-kolme koneellista pyykkiä, käydä kaupassa, lenkillä, kuskata lapset harrastuksiin ja valmistella seuraavan päivän, siis ihan työpäivän lisäksi. Nyt, kun omat voimat on vähissä, ymmärrän myös muiden ihmisten väsymyksen. Väsymys ei aina olekaan laiskuutta. Auts, pilkka osui omaan nilkkaan. 

Olen myös alkanut kyseenalaistamaan, mikä on normaalia. Ehkäpä oma toimintani aiemmin ei ollutkaan normaalia. Ehkäpä normaalia onkin torkuttaa herätyskelloa eikä herätä kaksi tuntia ennen sen soimista. Ehkäpä normaalia onkin tehdä yhtä asiaa kerrallaan. Ennen minä imuroin, tyhjensin tiskikoneen ja virittelin takkaan tulen samalla kun tein ruokaa. Ihmettelin, että kun puoliso tekee ruokaa, se tekee vain ruokaa eikä mitään muuta. Onpa saamaton, ajattelin. Tähän täytyy puolison eduksi kommentoida, että hänen tekemänsä ruoka on parempaa kuin minun tekemäni, ehkäpä minunkin ruoka on jatkossa hyvää, jos keskityn yhteen asiaan kerrallaan.

Koska energiamääräni ovat nykyään rajalliset, välttelen tekemästä mitään ylimääräistä. Miksi minun pitää tyhjentää tiskikone sata kertaa päivässä, kun talossa asuu neljä muutakin, jotka voivat sen tehdä? Ennen vain tein sen, yhtään sen kummempia ajattelematta. Lapset ovat ajoittain yrittäneet kerätä rahaa kotitöitä tekemällä, mutta aina se tyssähtää siihen, että minä ehdin tehdä kaiken ennen heitä. Nyt sopisi kokeilla uudestaan. Nykyään vaikkapa saunassa käyminen on työlästä, koska sitten pitää pestä tukka, eikä siinä vielä mitään, mutta kun se tukka pitää myös kuivata ja suoristaa sen jälkeen. En jaksa! Voidaanko pitää saunapäivä kerran viikossa entisen neljän sijaan... Lenkille lähtiessä vaatteiden vaihto uuvuttaa jo sen verran, että itse lenkki meinaa jäädä tekemättä. Tähän uuteen, hitaaseen (laiskaan) elämäntapaan oppiminen on ollut minulle hankalaa.

 

 

Kortisonin annostusta laskettiin kolme viikkoa sitten, joten ehkäpä se on ollut väsymyksen syynä. Elimistö totuttelee pärjäämään pienemmällä annoksella. Muitakin lääkkeitä vähennettiin, ja muutoksena olen huomannut, että turvotusta on ollut hieman vähemmän, ja syke on korkeampi kuin aiemmin. Aiemmin matala leposykkeeni (47) on ollut viime viikkoina  80 luokkaa. Verenpaineet ovat olleet normaalilukemissa. Uutena oireena ihoni on kuiva ja kutisee, ja etenkin sääriä, alaselkää ja käsivarsia tekisi mieli raapia koko ajan. Tämä voi toki johtua kuivasta syysilmasta, mutta ehkä myös jostain lääkkeestä? Kaikista mukavinta on, että saan edelleen nukuttua yöt hyvin. 

Aivosumua on vielä päivittäin. Tuntuu kuin olisi krapulassa 24/7, vaikka ei tässä paljon alkoholia ole uskaltanut nauttia. Raadollisinta on olla välillä normaali ja vajota sitten takaisin sumuun. Tahallista kiusaamista tällainen, annetaan hetkeksi hyvä olo ja sitten nakataan takaisin pimeyteen. Pääparka ei meinaa pysyä mukana tässä vuoristoradassa. Lääkäri teetti masennuskyselyn, ja tulosten perusteella minulla on keskivaikea masennus. Olen kyllä niitä oireita itsessäni jo huomannutkin. Sovittiin lääkärin kanssa, että ei aloiteta vielä mitään masennuslääkitystä, vaan kokeilen ensin omin voimin, liikunnan avulla ponnistella itseni ylös täältä suosta. Sopii vallan mainiosti, ei enempää lääkkeitä minulle. 

Addisonin taudin perusteella on mahdollista saada invalidivähennystä verotuksessa, ja posti toi lääkärinlausunnon sitä varten. "39-vuotias nainen, jolta lisämunuaiset poistettu molemmin puolin Cushingin taudin vuoksi. Potilaalle tämän vuoksi pysyvä kortisonilääkitys ja leikkauksen jälkeinen Addisonin tauti. Tästä invaliditeetti 30 %, haitta on pysyvä."  Vieläkö inva-pysäköintiluvankin hankkisi, niin kaupassa asiointi helpottuisi :D 

Posti toi myös glaukoomatutkimusten hoitopalautteen. Pitäisi olla lääkärintutkinto, että ymmärtäisi vastaukset.  Yhteenvedossa sanotaan, että rakenteissa ei ole selkeitä glaukoomamuutoksia, mutta oikealla sekä hs kerroksessa että papillassa (mitä ikinä ne sitten ovatkaan) on epäily glaukoomasta. Tutkimukset uusitaan 2 vuoden kuluttua, sitä ennen paineet mitataan puolen vuoden välein. Jos ne ylittävät tietyn rajan, niin sitten yhteys silmäyksikköön. Diagnoosina on epäilty glaukooma. Verenpurkaumista ei ollut mitään mainintaa. Mitenkä tämä nyt sitten tulkitaan; saattaapi olla tai saattaapi olla olematta? No toivotaan, että nyt kun kortisolin liikatuotanto on saatu kuriin, silmänpaine tasaantuu ja glaukooma ei tästä etene.