Paluu arkeen on koittanut, olen nimittäin ollut töissä, nyt kolmatta viikkoa. Ja hiphei, minähän selviän! Tosin teen alkuun lyhyempää työaikaa ja kevennetyillä työtehtävillä, mikä on tällä hetkellä aivan riittävä. Onni on myös saada tehdä etätöitä kotoa käsin, lähteminen kun on nykyään niin vaikeaa. 

Vähän ehkä yllätyksenä on tullut se, että en jaksa enää seisoa työpöydän ääressä. Ennen tein töitä ainoastaan seisten. Lonkka ei tykännyt pitkästä istumisesta, ja toisaalta kävin niin ylikierroksilla, että en olisi malttanut istua muutenkaan. Nyt en millään jaksaisi seisoa. Istuessa taas menee selkä kipeäksi. Aina kun mahdollista, tulee livahdettua läppärin kanssa pötkölleen, mikä sekään ei ole ergonomisesti paras vaihtoehto. Mutta eiköhän kroppa tähän totu. Olen iloinen siitä, että ajatus kulkee ainakin joten kuten, eikä työnteko ole ollut henkisesti raskasta. Aivosumuakaan ei ole ollut pitkään aikaan!

Seisominen ja jaksaminen ylipäätään on ollut ongelma ihan arkiaskareissakin. Toisinaan jaksan ihan hyvin, mutta on päiviä, jolloin istumaan pitää päästä vähän väliä. Muutaman kerran olen siirtänyt pyykit pesukoneesta kuivausrumpuun istualleen, ja hilannut penkin hellan viereen, että jaksan hämmentää puurokattilaa. Lenkille lähteminen on tappista. Kun saan vaatteet päälle, olen aivan poikki, ja käyn itseni kanssa henkisen taistelun, että pääsen eteisestä ulos. Aamut ovat myös takkuisia, en millään meinaa päästä sängystä ylös. Laiskuus alkaa olla huipussaan, kun aamuisin ei ole huvittanut hakea lehteä, vaan olen tihrustanut digiversion kännykällä. No kuka muka haluaa lähteä ulos kylmään ja pimeään, jos ei ole pakko. Kuka keksi talven, eihän tässä ole mitään järkeä.  

Etova olo tulee useita kertoja päivässä, ja vatsa on löysällä. En tiedä mistä se johtuu. Kuuluuko Addisonin tautiin vai onko merkki alhaisesta kortisolitasosta? Kortisoniannostusta laskettiin joku viikko sitten, ja ehkäpä elimistö vielä reagoi siihen. En oikein tiedä, missä vaiheessa voin tai pitää ottaa extraa. Ainako, kun on huono olo tai väsyttää? Vai sinnittelenkö vain? Itsekseni olen miettinyt, miksei annostus voisi olla mieluummin reilu kuin niukka, niin että jaksaisi touhuta muutakin kuin pakolliset. Elämänlaatu olisi eri luokkaa, kun ei tarvitsisi koko ajan sinnitellä. Mutta kai sille on joku syy. Ei kai ihmistä turhaan pistetä kärsimään.  

Kävin fysioterapeutilla kertomassa kirkkain silmin, että joojoo, jumpattu on. Nooh, olinhan minä reipas ensimmäiset pari viikkoa, mutta sitten se into jotenkin lopahti. Voin kertoa, että tarrat ei ole tarpeeksi houkutteleva palkinto. En ole jaksanut enää edes liimata tarroja, vaikka olen käynyt kävelemässä joka päivä. Sitä paitsi keltaiset tähtitarrat loppuivat.

Perusrasvat ei auta. Nyt on kokeilussa sheavoi, mutta ainakaan vielä, parin päivän käytön jälkeen en huomaa parannusta. Täytynee hommata tujumpaa tavaraa. Tai oikeastaan pitäisi selvittää, mikä tämän kutinan aiheuttaa. 

Osallistuin tutkimukseen, jossa pyydettiin kertomaan kokemuksia harvinaissairauteen sairastumisesta aikuisiällä. Kirjoittelin vastaukseksi ummet ja lammet, enkä jaksa tässä nyt toistaa kaikkea, mutta ai että kirjoittaminen on terapeuttista! Ihan sama, lukeeko kirjoituksiani kukaan koskaan, saan siitä itselleni hyvän mielen. Kirjoittaminen taitaa olla yksi keinoni työstää sairastamista. Kirjoitan mieluummin kuin puhun. Sellainen olen ollut aina, mutta se on korostunut sairauden myötä. Puoliso toteaa nykyään herkästi, että äitiä taitaa väsyttää, menepä pötkölleen. Sen kuulemma huomaa siitä, että lopetan puhumisen. Kai sitä vaistomaisesti alkaa säästelemään vähiä voimavaroja.

Tutkimukseen siis, vastasin että olen kiitollinen siitä, että sairastuin vasta aikuisiällä. Sain elää huolettoman lapsuuden ja nuoruuden, opiskella, perustaa perheen ja käydä töissä, edetä uralla. Nythän minä joudan sairastamaan, kun olen saanut elämässäni sen, mistä haaveilin, näin karrikoidusti sanoen. Olen onnellinen myös siitä, että tein lapset nuorena. Nyt, sairaana, en jaksaisi enää sitä rumbaa. Onneksi lapseni ovat jo isoja ja omatoimisia. 

Tajusin, että joulu on kohta, ja minulla on joulusiivous vielä tekemättä. Viime vuonna olisin hyppinyt seinille tässä tilanteessa, mutta nyt ajattelen, että eiköhän se joulu tule, vaikka uunin tausta on pesemättä. Siis mitä, enkö reagoi enää mihinkään. Monessa muussakin asiassa olen huomannut, etten panikoi enää yhtä herkästi kuin ennen. Taas yksi uusi piirre, uudessa minässä.