Tällä viikolla on testattu meikäläisen henkistä stressinsietokykyä ihan urakalla. Onneksi stressi on ollut positiivista.  

Viikkoon on mahtunut monta normaalista poikkeavaa, stressitasoa nostavaa tapahtumaa. On ollut kohtaamisia uusien tuttavuuksien kanssa ja valmistautumista vaativia työtilaisuuksia, joita etukäteen jännitin. Tällä viikolla alkoi myös ennakkoäänestys ja olen perinteisesti mukana vaalitoimitsijan roolissa. Se on mukavaa vaihtelua omaan työarkeeni, mutta myös erilaista ja siksi omalla tavallaan stressaavaa. Äänestyspaikoilla oli vilskettä eikä taukoja ehtinyt pitämään. Lisäksi pääsin (jouduin) asian tiimoilta aamu-tv:n suoraan lähetykseen haastateltavaksi, mikä on tällaiselle perushiljaiselle seinäruusulle melkoisen haastava kokemus. En todellakaan nauti esiintymisestä enkä ole luonnostaan hyvä puhumaan. No, haastattelu sujui jotenkuten, mutta jätän jatkossakin esiintymiset suosiolla muille. 

Pakkanen hellitti ja mahdollisti pitemmän ulkoilun. Kävin niinkin pitkän kävelylenkin kuin 8 kilometriä! En muista, milloin viimeksi olisin noin pitkän lenkin suorittanut. Ai että mikä voittajafiilis oli jälkeenpäin!   

Viikon kruunasi lähipiiriin onnellinen perhetapahtuma, joka sai sydämen pakahtumaan ja liikutus oli sanoin kuvaamatonta. 

Kaiken kaikkiaan erilainen ja huikea viikko siis takana. Miten selvisin, noin niinkuin omasta mielestä? Hyvin. Eikun todella hyvin. Ei voi olla muuta kuin ylpeä itsestään, ja kiitollinen siitä, että tällainen elämä on mahdollista. Kun muistelen aikaa Cushingin kanssa, jolloin stressitaso oli muutenkin jatkuvasti pilvissä, tällaiset tilanteet olisivat aiheuttaneet pahoinvointia, tärinää, aivosumua, suunnatonta ahdistusta. Tuoreen Addisonin diagnoosin kanssa taas olisi ollut työn ja tuskan takana pukea vaatteet päälle ja poistua talosta, saatikka suoriutua yhdestäkään tehtävästä, mitä olen tällä viikolla tehnyt. Molemmat ääripäät nähtyään ymmärtää, kuinka tärkeää on, että ihmisen stressi on tasapainossa. Oman elimistöni stressinsietokyvystä minun on huolehdittava keinotekoisesti, mutta tämä viikko osoitti, että se onnistuu.  

Miten selvisin tämän viikon? Toimimalla ohjeiden mukaan. Minua on ohjeistettu nostamaan kortisoniannostusta sekä fyysisen että henkisen stressin tilanteissa. Otin tällä viikolla kolmena päivänä ylimääräisen 5 mg kortisonia aamupäivällä, ja se oli riittävä. Pyrin ottamaan lääkettä tasaisesti pitkin päivää, niin ettei missään vaiheessa ehtinyt tulla huono ja voimaton olo. Olisihan se ollut noloa nuupahtaa kesken äänten vastaanottamisen.

Kaikesta hässäkästä huolimatta olo on ollut hyvä. Tosin nyt loppuviikosta olen herännyt pirteänä aamuyöstä, liekö liikaa kortisonia elimistössä vai onko tämä jotain jälkistressiä. Onneksi on kiireetön viikonloppu ja aikaa palautua. Aionkin ottaa ihan rennosti ja levon kannalta.   

 

Kävin taas kontrolliverikokeissa, ja perinteisesti kahteen kertaan. Onkohan minulla oikeasti näin huono tuuri vai miksi nykyään on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että joku näytteistä epäonnistuu? Lähete tulee isommasta sairaalasta, ja minulla on aina mukana valmiit tarralaput ja ohjeet. Silti monesti käy niin, että näyte on otettu väärään putkiloon, esikäsittely tehty väärin tai kuljetus kestänyt liian kauan. Liekö epäselvä ohjeistus vai olenko niin hankala tapaus? No anyway, osaan jo varautua siihen, että kerta ei riitä. En hyökkää lakupussille heti ensimmäisen näytteenoton jälkeen. Taas kun piti olla kuukausi edeltävästi lakritsi- ja salmiakkilakossa. Onneksi lakupaasto sattui joulukuulle, niin pystyi korvaamaan suklaalla sen mikä lakuissa menetti. Pieni lipsahdus meinasi sattua, kun eräässä suklaarasiassa oli laksitsisuklaan makuisia konvehteja, ja epähuomiossa ehdin puraista puolet sellaisesta. Toisen puolen heitin sitten menemään. Ei kerrota kenellekään. Verikokeiden tulokset olivat viitearvoissa, lääkäri katsoo ne vielä ensi viikolla.  

Mukavia talvipäiviä!