Toistan itseäni kertomalla, että vertaistuki on lähellä sydäntä. Minulla itselläni on tarve päästä saman kokeneiden joukkoon, ja jos voin omilla kokemuksilla tukea jonkun toisen sairasmatkaa, teen sen mielelläni. Olen käynyt Luustoliiton vertaistukijakoulutuksen, ja nyt olen myös tuore harvinaissairauksien vertaistukija. Koulutukset olivat samankaltaisia ja toisiaan tukevia, toki järjestäjäliittojen arvoilla ja esimerkeillä höystettynä. Invalidiliitto edellyttää heidän järjestämänsä vertaistukikoulutuksen suorittamista, jotta voi toimia heidän kauttaan tukihenkilönä. Käytyä koulutusta voi hyödyntää muuhun, vaikkapa Olka-toimintaan osallistumiseen. Halusin ehdottomasti osallistua myös harvinaisten omaan tukijakoulutukseen, ensinnäkin siksi, että harvinaiset sairauteni ovat osa jokapäiväistä elämääni ja enemmän minua, kun taas vaikkapa osteoporoosi on helppo eikä "tunnu miltään". Toiseksi, harvinaissairaita on vähemmän ja siksi myös tuen löytäminen on vaikeampaa. Oli ilo huomata, että samalla kurssilla oli useampia aivolisäkesairautta sairastavia. Se tarkoittaa monta uutta tukijaa. 

Harvinaisten vertaistukikoulutus oli kaksiosainen. Ensimmäinen osa suoritettiin  verkkoympäristössä, ja toinen osa oli lähitapaamisviikonloppu. Verkkojaksolla opittiin perusteita ja pohdittiin omia motiiveja. Lähiviikonlopun aikana aihetta syvennettiin keskustellen ja kuulimme kokeneen vertaistukijan kokemuksia ja vinkkejä. Oma valmius toimia tukijana pistettiin koetukselle harjoitustehtävissä. Miten toimia, jos tuettava on välinpitämätön? Entäpä jos apua tarvitseva on hysteerinen, pelokas, tai jopa itsetuhoinen? Koulutuksessa muistutettiin, että vertaistukijan ei tarvitse olla lääkäri tai terapeutti, vaan vertainen, joka voi kuunnella, kertoa omista kokemuksistaan ja tarvittaessa ohjata tuettavan eteenpäin ammattilaisen luo. 

Voimavaroista keskusteltiin paljon. Vertaistukija on itsekin sairas, eikä energiaa lähtökohtaisesti ole yhtä paljon kuin terveillä ihmisillä. Onkin tärkeää muistaa, että vertaistukea annetaan omien voimavarojen ja jaksamisen mukaan. Ensin on huolehdittava omasta hyvinvoinnista, sitten vasta muista. Aina voi myös kieltäytyä. Yritän pitää tämän mielessä. Tällä hetkellä työ- ja perhe-elämä vievät aikaani. Sairauteni edellyttää säännöllistä, stressitöntä elämää, ja levolle pitää jäädä aikaa. Todennäköistä kuitenkin on, että vertaistuettavia ei tule ovista ja ikkunoista, eikä se näin ollen rasita omaa arkeani liiaksi. 

Vertaistukijan on tärkeää olla sinut oman sairautensa kanssa ennen kuin voi toimia tukena muille. Olen sairastellut kolmisen vuotta, ja alkujärkytys on vaihtunut hyväksyntään ja sopeutumiseen. Toki edelleen opin uutta ja koen tarvitsevani itsekin tukea. Vertaistuki on yleensä molemminpuolista, ja yhteiset keskustelut ovat voimaannuttavia myös itselle.

Koulutuksesta sain eväitä vertaistukijana toimimiseen. Parasta viikonlopussa oli muiden, samaa sairastavien kohtaaminen. Sitä kokee olevansa omien joukossa, kun yksi jos toinenkin hapuilee kortisonipurkkia kesken ryhmätöiden. Eikä tarvitse selitellä tai peitellä väsymystä, kun muut ovat ihan yhtä väsyneitä. 

Tuoreena vertaistukijana odotan innolla uusia kohtaamisia. Luustoliiton kautta olen kertonut oman tarinani muutamassa lehdessä, ja kirjoitellut muutamien henkilöiden kanssa. Saa nähdä, mitä tämä poikii. Jos sinulla on tarve vaihtaa ajatuksia vaikkapa osteoporoosiin tai aivolisäkesairauteen liittyen, ota yhteyttä [email protected].