Edellisissä rutiinikokeissa lääkäri kiinnitti huomiota suureen vuorokausivirtsan määrään, ja ohjasi vesipaastokokeeseen mahdollisen vesitystaudin selvittämiseksi. Sen jälkeen olen tarkkaillut juomistani ja laskenut vessakäyntejä. Onko minulla oikeasti jano vai kuvittelenko vain? Onko juomisesta tullut tapa, onko vika vain korvien välissä?

Muistan, että jossain vaiheessa, kun ainakin kuvittelin vielä olevani terve, sain jostain päähäni, että vettä tulee juoda, mieluummin enemmän kuin vähemmän. Ajattelin sen olevan terveellistä ja auttavan esim. painonhallinnassa (vaikka ei minulla sen kanssa ollut ongelmia, mutta halusin pysyä hoikkana). Laskin tuolloin päivittäisen vesimääräni, totesin sen olevan enemmän kuin yleisesti suositeltu määrä, ja taputtelin itseäni selkään, hyvä hyvä, jatka näin. Silloin vielä harrastin liikuntaa aktiivisesti ja ajattelin tarvitsevani paljon vettä, kun kerran hikoilenkin juoksulenkillä ja salitreeneissä. Pissallakin piti tietysti käydä, mutta en muista että se olisi ollut ongelma.

Jatkuva vessassa ramppaaminen tuli ongelmaksi siinä vaiheessa, kun lonkka murtui ja liikkuminen oli kävelykeppien varassa. Vessassa ei käytykään enää tuosta noin vain vaan siihen piti varata aikaa. Hankalimpia olivat aamut, kun rakko oli yön jäljiltä täynnä, ja piti kiireen vilkkaa lähteä nilkuttamaan talon toisessa päässä olevaan vessaan. Talosta löytyy vessa lähempääkin, mutta kauempana oleva on tilavampi ja sinne mahtui hyvin keppien kanssa. Kyllä erään jos toisenkin kerran oli siinä ja siinä, että ehti ajoissa.

Viimeiset pari vuotta olen käynyt vessassa päivällä tunnin välein. Öisin onneksi harvemmin tarvitsee käydä, mutta kyllä sitä pissaa tuleekin sitten aamulla sankollisen verran. Vessakäynnit ovat rytmittäneet päivää, mihinkään ei voi lähteä käymättä ensin vessassa ja varmistamatta, että kohteesta löytyy vessa. Tunnin kauppareissun vielä pärjää, mutta Prisman vessa on tullut tutuksi. Lenkiltä tullessa vessaan on mentävä heti, vaikka kengät jalassa.

Muistan kun lisämunuaisten poiston jälkeen heräämössä hoitaja ihmetteli, että pissaa tulee ja tulee vaan, ja kyseli lääkäriltä, että nesteytetäänkö sitä mukaa, ettei potilas kuivu. Suuret pissamäärät huomattin myös cushingia tutkittaessa, mutta ei siihen kukaan puuttunut. Itse kai olisi pitänyt ymmärtää vaatia lisätutkimuksia jo aiemmin.

Viime viikkojen aikana olen vähentänyt veden juontia ihan tietoisesti. En täytäkään työpisteellä olevaa vesipulloa heti kun se tyhjenee. Yritän kävellä keittiön hanan ohi juomatta, ja ainakin joka toisella kerralla se onnistuu. Puoliso on ollut hyvä vesipoliisi ja antaa äänimerkkiä aina kun kuulee veden juoksevan. Ei kun käsiä minä vaan täällä pesen... Ensimmäinen viikko oli hankalin. Suuta kuivasi ja kurkkua kuristi. Edelleenkin janottaa, mutta olen oppinut sietämään sitä. Olen myös huomannut, että vatsaa ei turvota illalla niin paljon. Vessassa käynnitkin ovat vähentyneet, ehkä. Iltapäivällä minulla tulee edelleen pökkyrä olo, vedenjuonnilla tai juomattomuudella ei näyttäisi olevan siihen vaikutusta.

Minulle tehtiin vesipaastokoe, jonka ajattelin olevan jotakin ihan kamalaa. Siinä täytyy olla yön yli, 12 tuntia juomatta ja syömättä. Onneksi koetta ei tehty päivällä, se olisi ollut tuskaista. Kävin illalla veri- ja pissakokeissa sairaalassa. Sitten kotiin nukkumaan, ja aamulla samat kokeet. Sen jälkeen oli vasta lupa juoda. Stressasin etukäteen, miten selviän, mutta hyvin se sitten meni. Ehkä se auttoi, että olin jo rajoittanut veden juontia edeltävinä viikkoina.

Kokeissa mitattiin kalium ja natrium, kuten aina, lisäksi osmolaliteetti verestä ja virtsasta sekä kopeptiini. Näitä kaikkia arvoja verrataan suhteessa toisiinsa ja miten ne muuttuvat paaston alusta sen päättymiseen. Lääkäri selitti minulle hyvinkin tarkasti, miten niistä voidaan päätellä, onko kyseessä vesitystauti, mutta yli hilseen meni.

Tulokset tulivat jo omakantaan, ja tapani mukaisesti olen yrittänyt niitä tulkita. Kalium ja natrium olivat normaalit (nyt on suolahormonilääkityskin kohdillaan), samoin s-osmol ja p- osmol olivat viitearvoissa. Kopeptiini oli mielestäni matalahko, mutta kaikkia näitä pitäisi nyt osata tulkita kokonaisuutena. Odotellaanpa siis viisaampien lausuntoa. Polyuria eli runsasvirtsaisuus oli jo kirjattu epikriisiin. Näitä asioita kun googlettaa, niin yleinen diagnoosi on myös polydipsia eli vesijuoppous. Siinä tapauksessa potilaalla on jostain syystä voimakas tarve juoda koko ajan. Tarve voi johtua esim. vesitystaudista, mutta voi olla myös opittu tai keksitty. Mitä enemmän Googlen maailmassa pyörii, niin sitä enemmän alkaa epäilemään itseään. Ehkä minä olen vain kaikki nämä vuodet juonut liikaa, ja siksi minua pissattaakin koko ajan. Jos näin on, niin sitten pitää vain opetella juomaan vähemmän. 

No, kuulen ensi viikolla, olenko vesijuoppohullu vai en. Kaikkea sitä vilkkaan mielikuvituksen kanssa ehtiikään miettimään.