Edellisestä ulkomaan matkasta on jo viisi vuotta. Silloin ei ollut koronasta tietoakaan. Hiihtolomalla päätin, että nyt saa riittää tämä koronapelon vallassa eläminen ja varasin matkan Gran Canarialle Bahia Feliziin. Otin tosin matkan kylkeen kaikki mahdolliset peruutusturvat ja vakuutukset, jos olisi käynyt niin ikävästi, ettei matka olisi onnistunutkaan. Mutta siitä alkoi päivien laskeminen ja matkan suunnittelu, mikä on muuten melkein yhtä mukavaa kuin itse matka. 

Koronauhkan lisäksi mietitytti myös, miten sairauteni vaikuttaa matkustamiseen. Miten helle, aikaero ja matkustaminen vaikuttaa jaksamiseen, entä jos sairastun matkalla? Mitä kaikkea pitää huomioida, ja mitä pakata mukaan passin ja hammasharjan lisäksi? Edellisellä reissulla ei tarvinnut tällaisia miettiä, olin silloin vielä terve. 

Korona ei estänyt matkalle lähtöä, eikä estänyt Addisonin tautikaan. Korona näkyi reissun aikana siten, että julkisissa kulkuneuvoissa tuli käyttää maskia. Myös lentokentällä oli maskisuositus, mutta sitä ei noudatettu. Turvaväleistä ei ollut tietoakaan. Käsidesiä oli tarjolla esim. ravintoloissa, ja minulla kulki omakin käsidesi matkassa koko ajan. Käsiä tuli pestyä ahkerasti. 

Addisonin osalta eniten mietitytti se, jos sairastun matkan aikana, ja tarvitsen hoitoa. Osataanko harvinainen sairaus huomioida ensiavussa? Valmistauduin matkaan hankkimalla kellon rannekkeeseen laatan, jossa lukee henkilötietojeni lisäksi englanniksi tieto kortisonin tarpeesta. Sos-kortti kulkee aina mukana kännykässä, käänsin sen reissun ajaksi toisin päin, sillä kortin kääntöpuolella on hätäohjeet englanniksi. Perheen kanssa kerrattiin solu-cortefin pistämistä, jos vaikka sattuisi sellainen tilanne, että joku heistä joutuisi sen pistämään. Puoliso myös harjoitteli selittämään rallienglannilla ja käsimerkeillä, että tarvitsen kortisonia ja että piikki tulee tuikata reiteen. Saimme tästä hyvät naurut monena iltana, mutta onneksi sitä esitystä ei tarvittu tositoimissa. Varmistin, että reseptit ovat voimassa, ja otin niistä sekä kuvat että paperikopiot mukaan. Eurooppalainen sairasvakuutuskortti tarvitaan tietysti, ja lääkkeiden tulee olla alkuperäispakkauksessa.

Solu-cortefin ja sen pistämiseen tarvittavat neulat otin mukaan käsimatkatavaroihin. Ne piti laittaa läpinäkyvään pussiin, ja nostaa näkyville turvatarkastuksessa. Hommasin myös lääkäriltäni englanninkielisen lausunnon, jossa sanotaan, että minulla on lupa kuljettaa lääke ja neulat sairauteni vuoksi mukana. Niistä ei kuitenkaan oltu kiinnostuneita kummassakaan maassa. Sen sijaan Las Palmasin kentällä kaksi lapsista otettiin huumetestiin ja toinen sai noottia siitä, että kännykkä ja tabletti oli laitettu päällekkäin laatikkoon. Olisi pitänyt olla erikseen. Tarkastaja totesi aika ikävästi lapselle, että ensi kerralla voit jättää tulematta, jos et osaa laittaa tavaroita oikein. Eihän lapsi sitä tahalleen tehnyt, enkä minäkään hoksannut ohjeistaa, kun järjestelin omia tavaroitani. Olisi pitänyt käydä sanomassa, että taisi ollakin meille viimeinen kerta tällä lentokentällä. Myös matkatavaroiden selvityksestä jäi huono maku, kun virkailijalla jäi laittamatta tarralappu tyttären matkalaukkuun, ennen kuin se ehti mennä eteenpäin hihnalla. Virkailija huomasi virheen ja soitti paniikissa muutaman puhelun. Lopuksi kertoi meille epävarmasti hymyillen, että kyllä se laukku tulee perille, toivottavasti. No, emme ole nähneet laukkua sen koommin. Las Palmasin lentokentällä tuli ikävä suomalaista asiakaspalvelua.   

Lentomme lähti aikaisin aamulla, mikä tarkoitti sitä, että kotoa lähdettiin jo yöllä. En tietenkään saanut nukuttua matkalla, enkä ollut nukkunut edellisenäkään yönä, joten matka olisi voinut alkaa paremminkin. Olimme perillä kohteessa jo puolilta päivin, ja ihan yhteistuumin sovittiin, että ensimmäinen päivä otetaan iisisti, tutustutaan hotelliin ja mennään ajoissa nukkumaan. Minulla särki päätä, eikä unta tarvinnut illalla houkutella. Onneksi sain reissussa nukuttua ihan hyvin. 

Lokakuun loppu Kanarialla oli lämmin ja aurinkoinen. Asteita oli lähemmäs 30 joka päivä, kyllä kelpasi. Kun välillä pääsi veteen vilvoittelemaan, niin sää oli mitä mahtavin. Playa del Inglesin katuja tallatessa tuumasimme, että vähempikin olisi riittänyt. 

Hotellikokonaisuus koostui useammasta hotellista. Majoituimme rauhallisemman Playa Felizin puolella, mutta hoksasimme jo alkuvaiheessa, että Orquidean puolella oli paremmat valikoimat ravintolassa, niinpä suuntasimme sinne syömään. All Inclusiven ansiosta ruokaa, juomaa ja snackseja oli tarjolla koko ajan, joten nälkää ei tarvinnut nähdä. 

Päiväretki Palmitos Parkiin oli kokemisen arvoinen. Delfiini- ja lintunäytökset olivat huikeita, ja puistossa oli muitakin eläimiä, joita pääsi katsomaan lähietäisyydeltä. Omat eväät olisi ollut plussaa, sillä puistossa oli todella kallista, ja pitkän, paahtavassa helteessä jonottamisen jälkeen oli ikävä kuulla kun kioskineiti totesi yhden jos toisenkin tuotteen kohdalla ei-oota.    

Puolivälissä reissua heräsin aamuyöstä yökkäysääniin. Noniin, huokaisin, ja ryntäsin yläkertaan katsomaan. Esikoinen siellä ripuloi ja oksensi yhtä aikaa, kiva. Onneksi meillä oli iso huoneisto kahdella vessalla ja Osmosalia mukana. Ripulointi loppui heti kun sai lääkettä, mutta oksentamista jatkui koko päivän. Nuoriso oli vallannut kaksikerroksisen huoneiston yläkerran, mutta toinen muutti vähin äänin alakertaan, kun mahatauti alkoi. Eristimme potilaan yläkertaan pariksi päiväksi. Kävimme vuorotellen katsomassa hänen vointiaan ja viemässä juomista, mutta koska kukaan ei tietenkään halunnut tautia itselleen, yritimme pitää kontaktit vähissä. Kyllähän se vähän latisti lomatunnelmaa, kun yksi oli poissa pelistä, ja äitinä tuntui todella pahalta, kun ei voinut olla sairaan lapsen lähellä. Järkeilimme kuitenkin, että parempi niin, koska vatsatauti olisi merkinnyt minulle sairaalahoitoa. Potilas toipui kahdessa päivässä, eikä kukaan muu onneksi sairastunut matkan aikana. Vietimme loppuloman kuitenkin varuilta hotellilla. Onneksi sielläkin riitti tekemistä, ja otimme ilon irti siitä, ettei tarvinnut tehdä muuta kuin uida, ottaa aurinkoa ja mennä valmiiseen pöytään syömään.  

Nyt on tankattu aurinkoenergiaa talven varalle. Matkan jälkeen on aina mukava tulla kotiin, vaikka Suomen kylmyys tuntuikin aika ikävältä. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena voin sanoa, ettei Addisonin tauti ole este matkustamiselle, ja uskallan matkustaa vastakin. Tyttären vatsatauti säikäytti sen verran, että jatkossakin matkakohteen olisi hyvä olla sellainen, jossa esim. turistiripulin saaminen ei ole niin todennäköistä. Sademetsät ja kehitysmaat jääkööt siis tässä elämässä näkemättä. Mutta onhan noita paljon sellaisiakin kohteita vielä näkemättä, joihin on turvallista matkustaa, ja hoitoon pääsee tarvittaessa.