sunnuntai, 17. lokakuu 2021

Kierosilmä piikkiostoksilla

Viime viikot ovat olleet suhteellisen aktiivisia. Töissä riittää puuhaa ja meno jatkuu vapaa-ajalla. Hyvin olen jaksanut, joten en valita. Mahtavaa pystyä elämään ihan tavallista arkea! Yksi syy jaksamiseen on varmasti ollut se, että olen nyt ottanut kortisonia kolme kertaa päivässä aiemman kahden sijaan. Näin kortisoni jakaantuu tasaisemmin, eikä ehdi tulla väsymyspiikkejä, kuten aiemmin iltapäivisin tuli. Vaatii vielä muistamista, mutta kännykkä pilpattelee, kun on aika ottaa lääke. 

Osallistuin Luustoliiton kahden päivän mittaiseen vertaisohjaajakoulutukseen, joka järjestettiin Tampereella. Tämä oli jatkoa vuosi sitten käymälleni peruskoulutukselle. Van olipa mukavaa päästä pois kotoa, ihmisten ilmoille pitkästä aikaa. Maskeja vielä pidettiin ja lotrattiin käsidesiä, mutta muuten alkoi jo tuntua kuin oltaisiin takaisin normaalissa. Hotelli, juna, ravintolat täyttyivät ihmisistä. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.  

Kurssilla pääsi keskustelemaan vertaisten kanssa ja opettelemaan oman tarinan kertomista erilaisilla keinoilla. Taisin olla porukan ainoa vielä työelämässä oleva, mutta se ei haitannut, yhteisiä puheenaiheita löytyi. Mukana oli kaltaisiani, vasta vertaistoimintaa aloittelevia, mutta myös konkareita, joilla oli pitkä historia vertaistukena toimimisesta. Olipa ilo kuunnella, kuinka innoissaan ja motivoituneita he edelleen olivat. Ihan mahtavaa, että löytyy vapaaehtoisia tukemaan muita sairastuneita.  

vertaiskoulutus.jpg

Kävin tällä viikolla sekä silmälääkärin että työterveyslääkärin kontrollikäynneillä. Silmänpaineet ovat olleet koholla ja seurannassa viimeiset pari vuotta, ja glaukooma on ollut siinä rajoilla. Toissa kesänä minulla oli myös ongelmia jatkuvien verenpurkaumien kanssa, ja kävin silmäpolillakin tutkimuksissa niiden takia. Nyt silmänpaineet olivat palautuneet normaaliksi. Cushingin aiheuttama korkea kortisoli siis oli syynä myös silmänpaineille. Hyvä, taas yksi ongelma korjaantunut! Mainitsin silmälääkärille, että lukeminen on toisinaan hankalaa, kun silmät tuntuvat menevän kieroon, rivit hyppivät ja näkyvät kahtena. Pari testiä ja lääkäri tuumasi, että oikeassa olet, kieroonhan ne menevät. Diagnoosina exoforia eli ulospäin karsastus. Jännä sinänsä, koska minusta tuntuu, että silmät menisivät sisäänpäin kieroon, mutta ei kai sitten. Kuulemma metrin päässä toinen silmä heittää jo kolme senttiä eri suuntaan (tiedä sitten, onko tuo paljon vai vähän). Ohjeeksi sain hankkia prismalasit, jotka ainakin vähän helpottavat silmän työtä. Silmälasikaupoille siis pitäisi suunnata, jahka tässä ehtii. 

Työterveyslääkärillä keskusteltiin tietenkin työssä jaksamisesta, mikä mielestäni on tällä hetkellä hyvä, vaikka töitä riittääkin niin paljon kuin jaksaa tehdä. Pitää muistaa itse huolehtia, ettei työkuorma pääse liian isoksi. Työterveyspsykologille saa mennä matalalla kynnyksellä keskustelemaan, jos ajatukset aivokasvaimesta alkavat ahdistaa liiaksi, mutta ainakaan tällä hetkellä en koe tarvetta. Verenpainelääkitys jätetään nyt tauolle, ja seuraan itse paineita. Kotimittauksessa paineet ovat olleet hyvät, vaikka lääkäri saikin korkeat lukemat. Hmm, aina käy näin, hänen laitteessaan täytyy olla vikaa. Käyn vielä fysioterapeutilla muutamia kertoja lonkan takia, ja uniapneatesti tehdään uudelleen. Toivon kovasti, että sekin olisi taakse jäänyttä elämää, nyt kun Cushingista on päästy. Mutta muilta osin todettiin, että jatkan töissä normaalisti ja säännölliselle seurannalle ei ole tarvetta.  

Kansainvälisissä vertaisryhmissä on tapana ilmoittaa, jos jäsen menehtyy. Suomessa ei tällaista tapaa ole. Joka kerta hätkähdyttää. Ilmoituksia tulee valitettavan usein, siihen verrattuna, kuinka harvinainen tämäkin sairaus on. Viime viikolla eräs jäsen oli menehtynyt yön aikana, sairastuttuaan mahatautiin ja oksenneltuaan edellisenä päivänä. Läheinen oli illalla tarkistanut, mikä on olo ja tarvitseeko piikittää kortisonia. Henkilö oli sanonut voivansa hyvin, huolehtineensa nesteytyksestä ja ottaneensa ylimääräistä kortisonia. Ja löytynyt aamulla kuolleena. Kortisoni oli sittenkin päässyt liian alas ja sammuttanut elintoiminnot. 

Samalla viikolla nuorin lapsi kertoi, että luokan kolme oppilasta oli alkanut oksentaa kesken koulupäivän. Voi jee, ajattelin, ja kertasin Addisonin taudin ohjeet mahataudin varalle. Kerran saa oksentaa, mutta heti pitää ottaa tupla-annos kortisonia. Jos oksentaa toisen kerran, tulee pistää Solu-Cortefia ja hakeutua ensiapuun. Sen verran vakavampaa siis, jos lääkkeet eivät pysy sisällä. Vertaisryhmästä olen oppinut senkin, että jos Addisonin potilas syystä tai toisesta jättää lääkkeet ottamatta, elinaikaa on maksimissaan kaksi vuorokautta. 

Minulla on kotona Solu-Cortef pistosta varten, mutta sitä hakiessa apteekissa ei ollut sopivaa neulaa, ja sain sellaisen, jonka pitäisi suurin piirtein ajaa saman asian. Asia on unohtunut, ja vaikka apteekissa on tullut käytyä harva se viikko, niin en ole muistanut, mikä neula minulta puuttuu. Nyt menin ihan asioikseen hakemaan puuttuvaa neulaa, mukanani Solu-Cortef, viimeksi annetut neulat ja sairaalasta saamani ohjeet. 

Jos apteekissa edellisellä kerralla oltiin ihmeissään, niin oltiin nytkin. Aikaa meni puoli tuntia, kun yhdessä luettiin ohjeita, tarkasteltiin lääkepulloa ja etsittiin netistäkin lisätietoa. Lääkkeen ottoon tarvitaan kaksi erilaista neulaa. Toisella lääke otetaan pullosta, ja toisella pistetään. Neulat eivät kai olleet ihan tavallisia, kun apteekkari moneen kertaan niitä epäili. Sain kuitenkin lopulta mukaani harmaan ja vaaleanpunaisen neulan. Vertaisryhmästä tarkistin, että muillakin on nämä samat neulat, joten oikeita olivat. Hyvä, nyt ollaan valmiita oksennustaudin tuloon. 

neulat.jpg

Hieman huolettaa, että mitä sitten, jos joskus tulee tarve oikeasti käyttää näitä. Mahtaisiko itseltä onnistua, ensin sekoitella lääke, käsitellä sitä kahdella eri neulalla ja osata vielä pistääkin? Jos hakeudun lääkkeen kanssa ensiapuun, osataanko sielläkään toimia oikein?  Ehtiikö henki lähteä sillä aikaa, kun pyöritellään neuloja ja ihmetellään, että mitä näillä pitää tehdä? Saati että ymmärretään tilanteen vakavuutta. 

Neiti ei onneksi tuonut mahatautia kotiin, mutta flunssan toi. Nyt täällä juodaan vuorotellen teetä ja kuumaa mehua, kurkkukipua hellittämään, ja katsellaan villasukat jalassa ikkunasta, kun ensilumi satelee. 

maanantai, 4. lokakuu 2021

Minulla on fokus

Kävin kuukausi sitten kontrollitutkimuksissa ja piinaava vastausten odottelu on vihdoin ohi. Minulla oli tiedossa päivämäärä, jolloin lääkäri katsoo tulokset. Sekin oli tiedossa, että vastaukset ilmoitetaan minulle kirjeellä, ja että kirjettä nopeammin vastaukset ovat luettavissa Kanta-palvelussa. No, kyseisenä päivänä menin tietenkin katsomaan, joko vastaukset ovat luettavissa. Eivät olleet. Eivätkä olleet seuraavanakaan päivänä, vaikka kävin katsomassa aamulla, päivällä ja illalla. Vastaukset ilmestyivät näkyviin vasta viiden päivän päästä. Viiden. Miten on mahdollista, että tiedonsiirto kestää tänä digiaikana viisi päivää? Rahatkin siirtyvät pankista toiseen nopeammin. Ja miksi ihmeessä ei voi tulla ilmoitusta, että sinulle on tullut uusia tuloksia, nyt sopisi mennä katsomaan? Ihan kuin ei olisi muuta tekemistä kuin kirjautua jatkuvasti katsomaan, onko sinulla kasvainta vai ei.

No, pääsin siis vihdoin lukemaan lääkärin vastaukset, mutta enpä tiedä, tulinko paljon viisaammaksi. Jos potilaalle ilmoitetaan tuloksista kirjeellä, voisiko kirjeen kirjoittaa suomeksi? Sillä tavalla, ettei jää tulkinnan varaa. On vaarallista jättää potilaan vastuulle selvittää Googlesta, mitä ihmettä mikäkin latinan (tai minkälie) kielinen termi tarkoittaa. Älkää ymmärtäkö väärin, minusta on mahtavaa, että tiedot ovat sähköisessä muodossa ja myös potilaan luettavissa, mutta silti arvostaisin, jos terveyteen liittyvät asiat kerrottaisiin potilaalle vaikkapa soittamalla. 

Suurin osa kirjeestä oli ihan ymmärrettävää. Kerrottiin, että luustontiheysmittauksen tulokset olivat hyvät. Matalin lannerangan t-score oli -2.4, kun vuosi sitten lukema oli -3.2. Oikean lonkan t-score oli -2.1 ja vasemman +0.1, mikä on käsittääkseni ihan normaali luuntiheys. Lääkärin mukaan vasemmassa lonkassa murtuman ja operaation jälkitila nostaa tiheysarvoja. Jos siis oikein ymmärrän, murtunut luu on siis oikeinkin terve ja vahva tällä hetkellä. Mahtavaa!

Verikokeissa poikkeavia arvoja olivat matalat reniinimassa (8.6) ja kalium (3.5). Korkealla olivat ACTH (96.4) ja D25 (157). Noiden perusteella vähennetään d-vitamiinia ja suolahormonia. ACTH oli edelliskertaan verrattuna noussut reippaasti, mutta sen kai kuuluukin olla vähän koholla.

Sitten jännittävin osuus, eli mitä näkyi aivolisäkkeen magneettikuvassa? No siellä näkyy edelleen sama rathken taskun kysta, mikä on näkynyt aiemminkin. Lisäksi, "hypofyysin etuosassa juostemainen tehostumaton 3 x 2 mm fokus erottuu aiemmasta selvempänä". Whaat? Mikä ihmeen fokus?

Google ei osannut kertoa, mitä tuo lause tarkoittaa. Tulkitsin sen itse "nyt se s**kelin kasvain, mitä etsittiin vuosi sitten kissojen ja koirien kanssa, on näkyvillä". Nytkö se siis päätti kasvaa isoksi? Liekö tuo fokus jotain lääkäreiden koodikieltä. Tarkoittaa kasvainta, mutta ei kerrota sitä potilaalle? Lääkärinlausunnoissa fokus on vilahdellut aiemminkin: "Aivolisäkkeessä ei selkeää fokusta, joten poistetaan molemmat lisämunuaiset".   

Loppuun oli kirjoitettu uudet lääkeannostukset ja käsky labrakokeisiin 3 kuukauden kuluttua. Jos kokeissa ei ole poikkeavaa, siirretään jatkoseuranta omaan lähisairaalaan, ja aivolisäkkeen kuvaus kahden vuoden kuluttua tai aiemmin, jos tulee oireita tai ACTH-pitoisuus nousee. Siinä tapauksessa epäillään Nelsonin oireyhtymää.

Enpä oikein tiennyt mitä ajatella. Uudet lääkeannostukset olivat mielestäni virheellisiä, joten soittelin seuraavana päivänä hoitajalle ja pyysin lääkäriä tarkistamaan ne. Samalla esitin toiveen, voisiko lääkäri soittaa, että voisin kysyä magneettikuvauksesta. Sain lääkärin onneksi puhelimen päähän jo samalle päivälle. Annostukset korjattiin, ja lääkäri kertoi parhaansa mukaan oman tulkintansa kuvaukselle. Tässä vaiheessa ei voida tietää, onko fokus kasvain vai ei. Aika näyttää, ja siksi seurataan tilannetta, mutta harvakseltaan. Joissakin tapauksissa kasvain näyttäytyy paremmin lisämunuaisten poiston jälkeen, ja jos se kasvaa liian isoksi tai aiheuttaa muita oireita, se leikataan. Näköhäiriöt lienee ensimmäiset, joita voisi odotella tulevaksi. Aivolisäke kun on kovin lähellä näköhermoja. Nyt ei voi muuta kuin odotella, ja jatkaa elämää kuten ennenkin.

En siis saanut suoraa vastausta, mutta hyvä kun sain puhua lääkärin kanssa. Hän ei kuulostanut huolestuneelta, joten ehkäpä minunkaan ei tarvitse olla. Minulla on päässäni fokus, mutta olkoon.

To be continued... 

lauantai, 18. syyskuu 2021

Sankaritarinoita

Jos elän vanhaksi, haluaisin asua kirjaston lähellä. Kävisin monta kertaa viikossa lukusalissa fiilistelemässä ja lukemassa lehtiä, ja kantaisin kotiinkin vinot pinot luettavaa. Kotimatkalla hakisin leipomosta leivoksen ja nauttisin sen kahvin ja kirjan kanssa. Kesällä istuisin ulkona lukemassa, talvella viltin alla nojatuolissa, kissa sylissä. Osallistuisin lukupiiriin, jos sellaisia järjestetään. En osaa käsitöitä, eikä puutarhan hoitoon ole ainakaan vielä herännyt suurempaa mielenkiintoa. Sen sijaan minä lukisin kirjoja, leipoisin, kävisin uimassa ja vesijumpassa, matkustelisin. Leppoisaa eläkeläisen elämää.

Olen perinteisten kirjojen kannattaja. Olen yrittänyt kuunnella äänikirjoja, mutta yleensä nukahdan niitä kuunnellessa. Hirmu hankala koittaa kelata taaksepäin, kun ei yhtään tiedä, missä vaiheessa kirja jäi kesken. Tavallisen kirjan kanssa ei ole tällaista ongelmaa, sehän jää auki siihen kohtaan, missä silmät lupsahtaa kiinni. Olen kuunnellut äänikirjoja myös lenkillä, jolloin ei ole nukahtamisen vaaraa, mutta mieluummin kuuntelen lenkkeillessä musiikkia, koska siitä saa sopivasti tahtia ja energiaa. E-kirjat ovat käteviä junassa tai automatkalla, kun kulkevat mukana kännykässä. Jonkin verran on tullut luettua kirjoja kännykällä myös kotona, mutta kyllä perinteinen kirja vie edelleen voiton.

En mielellään osta kirjoja vaan hyödynnän kirjastoja. Luen kirjan yleensä vain kertaalleen, joten ei sitä kannata sen takia ostaa. Uutuuskirjoja ei toki aina saa heti luettavaksi, mutta maltan odottaa. Koko ajan on joku kirja varauksessa. Minulla on lukemisen kanssa kausia; saattaa mennä viikkoja, etten ehdi tai jaksa lukea ollenkaan, välillä taas uppoudun kirjojen maailmaan pitkäksikin aikaa. Väsyneenä on turha yrittääkään; rivit alkavat hyppiä ja silmät menevät kieroon, mikä on ärsyttävää. Silloin pitää laittaa suosiolla kirja sivuun. Huomaan myös tulleeni rantummaksi; jos kirja ei vie mennessään ensimmäisten lukujen aikana, en haaskaa aikaani vaan siirrän sivuun ja otan seuraavan.  

Minua kiehtoo oikeiden ihmisten tarinat, ja luenkin mieluiten henkilötarinoita ja elämänkertoja. Mitä surkeampi kohtalo, sitä koskettavampi. Mieluummin tietysti lukee sellaisia, joissa on onnellinen loppu. Selviytymistarinat ovat parhaita. 

Cushingista tai Addisonista kertovia kirjoja ei juurikaan löydy suomen kielellä, saatikka kirjastoista. Kirjoitin aiemmin Shiannen tarinasta. Tapojeni vastaisesti, se kirja tuli ostettua itselle. Nyt bongasin e-kirjana Second Chances -kirjan, jossa kerrotaan Addisonia sairastavien tarinoita, ja klikkasin ostoskoriin. Tämäkin kirja oli englannin kielinen, mutta helppolukuinen.

Ai että oli mukavaa lukea kaltaisieni, oikeiden ihmisten tarinoita. Yksi henkilöistä oli saanut Addisonin päähän kohdistuneen onnettomuuden seurauksena, muut olivat sairastuneet Addisoniin, tuntemattomasta syystä. Poikkeaa omasta tarinastani siten, että minulle se "annettiin". Kirjassa monet ehtivät mennä todella huonoon kuntoon, ennen kuin selvisi, mistä on kyse. Minulla diagnoosin saaminen oli suoraviivaisempaa; päivänä x sinulta poistetaan lisämunuaiset ja siitä hetkestä lähtien sairastat Addisonin tautia.  

Second%20chances.jpg

Kirjan henkilötarinoissa painotus oli aikaa ennen diagnoosia, mutta kerrottiin myös elämästä diagnoosin saamisen jälkeen. Positiivinen asenne ratkaisee. Tavallinen arki onnistuu, ja voi myös tavoitella vaikkapa maratoonille. Tällaiset tarinat innostavat itseäkin nostamaan rimaa hieman ylemmäs sen sijaan, että jäisi surkuttelemaan kohtaloaan. 

Yksi kirjan henkilöistä oli oivaltanut, että elämä voi päättyä huomenna, ja on siksi alkanut matkustelemaan mitä erikoisempiin paikkoihin. Toinen aloitti kanoottiharrastuksen ja osallistui kisaan, lääkärin kielloista huolimatta. Yksi otti tavoitteekseen maratoonin, ja onnistui siinä. Hatunnosto kaikille noille oman elämänsä sankareille! 

Luustoliitto kirjoitti lehteensä mukavan tarinan minusta, sen voit lukea täältä. Oman elämäni sankari minäkin :) 

perjantai, 3. syyskuu 2021

Hyvää vuosipäivää minulle!

Tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi lisämunuaisten poistoleikkauksesta. Olen nyt elänyt vuoden päivät Addisonin taudin kanssa. Jee, onnea minulle! Hengissä ollaan, ja hyvässä kunnossakin vielä. En mielelläni muistele vuoden takaista aikaa, mutta jos jotakuta kiinnostaa, niin täältä löytyy postaus sen hetken tunnelmista. Ihan kamalaahan se oli, mutta onneksi aika kultaa muistot.  

Vuoteen on mahtunut oireita ja tuntemuksia laidasta laitaan. Hyviä ja huonoja päiviä. Ensimmäiset kuukaudet olivat pahimpia, väsymys oli jotakin ihan kamalaa. Siitä olo pikkuhiljaa parani. Nyt jaksan tehdä töitä ja arkiaskareita ihan toisella tarmolla. Väsyttää toki edelleen, mutta se ei ole niin kokonaisvaltaista kuin vuosi sitten.   

Vuosipäivän kunniaksi sain kutsun kontrollitutkimuksiin, ja niinpä ajelin tänään Ouluun verikokeisiin, luustontiheysmittaukseen ja aivolisäkkeen magneettikuvaukseen. Yksin ajellessa ja magneettiputkessa pötkötellessä ehti taas ajatella vaikka ja mitä. Kelata viime vuosien tapahtumia, murehtia tulevaa. Aamulla kotipihasta kurvatessa kurkkua kuristi, henkeä ahdisti eikä itkukaan ollut kaukana. Enkö voisi jo saada terveen paperit ja jatkaa normaalia elämää? Takaisin päin tullessa olo oli jo helpompi, auringonpaiste hymyilytti enkä tiedä kumpi hoilasi kovempaa, minä vai radio. Voisihan asiat olla huonomminkin, ja pitää muistaa olla onnellinen siitä, että tutkitaan ja hoidetaan. 

Verikokeissa testattiin perinteisten lisäksi nyt myös hormoniarvoja. Lisämunuaiset tuottavat kortisolin ja suolahormonin lisäksi androgeenejä eli sukupuolihormoneja. Naisilla ei käsittääkseni välttämättä ole tarve korvata puuttuvaa testosteronia, mutta koska menkkani eivät ole vieläkään palautuneet, on hyvä tsekata myös hormoniarvot.

Luusto paranee hitaasti, joten en usko, että suuria muutoksia on tapahtunut. Toivoa sopii, että tilanne olisi pysynyt ennallaan eikä pahentunut. Aivojen magneettikuvausta jännitin eniten. Näkyyköhän siellä muutoksia? Entä jos kasvain nyt näyttäytyy? On 25 %:n mahdollisuus, että lymyilevä kasvaimeni aktivoituu ja vaatii hoitoa. Pessimisti sisälläni kuiskii, että ootapa vain, sinä olet ihan varmasti se joka-neljäs. Aiemminkin on ollut "onnea" näiden harvinaisten sairauksien jaossa.

Viime päivinä on kieltämättä tullut tarkkailtua omaa vointia. Väsyttääkö? Onko Cushingin oireita? Tuntuuko normaalilta? En taida enää tietää, mikä on normaalia. Jos Cushingin oireet palaavat, se tietää, että kasvain on aktivoitunut. On siinä rajoilla, uskallanko myöntää itselleni, että aivosumua on ollut joitakin kertoja. Normaalia hektisen työpäivän jälkeen, koetan rauhoitella itseäni. Satunnaisia unettomia öitä on myös ollut, mutta pääsääntöisesti nukun hyvin, sehän riittää? Verenpaine on välillä optimaalinen ja välillä hälyttävän korkea, mitä ihmettä? Vilkas mielikuvitukseni ei auta tässä asiassa yhtään, ja huomaan hyvin äkkiä kuvittelevani itseni uudestaan pahimpaan painajaiseen, Cushingin toiseen kostoon. Höpöhöpö, eipäs hätiköidä vaan palataan tähän hetkeen. Hengitä syvään, kaikki on hyvin.   

vuosikontrolli.jpg

Lääkärin juttusille en tänään päässyt, vaan joudun odottelemaan pari viikkoa tulosten kuulemista. Höh. 

Tällä kertaa ei tullut juhlittua vuosipäivää mitenkään. Eipä olisi pahitteeksi vaikka leipaista kakku vuosittain 1.9., kiitollisena uudesta mahdollisuudesta. 

perjantai, 6. elokuu 2021

Aurinko armas

Niin se vaan viiden viikon loma hujahti ihan silmänräpäyksessä. Viimeisiä lomapäiviä viedään, paluu töihin ja arkeen koittaa ensi viikolla. Hyvä niin, kyllä tässä on jo saanut lepäillä ja ladata akkuja. Yhteenvetona voisi todeta, että kesä oli ennemminkin palauttava kuin aktiivinen, mutta ei se mitään, jospa se enteilisi energistä syksyä. 

Kesä oli kuuma ja aurinkoinen. Minua kehotettiin pysymään poissa auringosta tänä kesänä, ja vähän jännitti, miten iho reagoi aurinkoon. Keväällä ilmestyneet otsan ja poskien läiskät voimistuivat hiukan, mutta ei niin paljon kuin etukäteen pelkäsin. Otin heti alkukesästä käyttöön suojakertoimella 50 varustetun, ihoa kirkastavan ja pigmenttiä tasoittavan Gerard's Re-White Anti-Age White Control kasvovoiteen. Voiteen luvattiin ehkäisevän uusia pigmenttimuodostumia ja estävän jo olemassa olevia tummumasta, ja sen se taisi tehdä. Harmi, kun en hoksannut ottaa käyttöön vielä aiemmin keväällä. Tykkään voiteesta, se saa ihon pehmeäksi ja tuoksuu hyvältä. Aika arvokastahan tuo oli, mutta säästetään sitten jossain vähemmän tärkeässä asiassa. Mahdollisimman suuri suojakerroin on ihan must nykyään. Voide on riittoisaa ja sitä jäi vielä reilusti. Toivottavasti säilyy ensi kevääseen, jolloin sitä taas tarvitaan.  

gerards.jpg

En onnistunut saamaan tarkkaa kuvaa läiskistä. Ei niitä aina edes huomaa, mutta tietyssä valossa erottuu selkeästi. Murheista pienimpiä, sanoisin. En liiku enää ruokakauppaa kummoisemmissa paikoissa, eikä tällä iällä enää ulkonäköpaineet ahdista.  

maksal%C3%A4isk%C3%A4t.jpg

Rusketus tarttui minuun tänä kesänä paljon paremmin kuin aiempina vuosina. En uskaltanut ottaa aurinkoa, mutta toki liikuin ulkona jonkin verran. Helteillä ei edes tehnyt mieli olla ulkona, korkeintaan pötkötellä kiikussa varjon alla. Aurinkorasvaa käytin tunnollisesti, enkä palanut kertaakaan. 

Alaselän kanssa on ollut ongelmia koko kesän. Paikallaan istuminen on myrkkyä, ja etenkin pitempien automatkojen jälkeen selkä on vinossa eikä taivu suoraksi. Polttaa, vihloo, äkkiliikkeet tuntuvat puukon iskuilta. Voltaren, venyttelyt ja varovainen liikkuminen helpottaa. Sen olen oppinut, että missään nimessä ei kannata jäädä paikalleen, sillä liikkeelle lähtö on tuskallista. En oikein tiedä, onko ongelma selässä, vai johtuvatko selkäongelmat lonkan nivelrikosta. Ehkä kävelen lonkan takia huonosti, ja se taas aiheuttaa selkään painetta. Kun yksi paikka on rikki, kertaantuu se muualla. Fysioterapeutille pitäisi varata aikaa. Ja liikkua, liikkua, liikkua. 

Sain jo toisenkin koronarokotteen, siitä ei tullut mitään oireita. Näin sitä (toivottavasti) mennään kohti normaalia arkea. koronatodistus.jpg