Kuukausi leikkauksen jälkeen huomaan itsessäni joitakin pieniä parantumisen merkkejä. Olen saanut nukuttua paremmin, pystyn taas keskittymään kirjojen lukemiseen, verenpaine on laskenut normaalitasolle ja kasvojen punoitus on vähentynyt. Työterveyslääkäri, jonka luona kävin tällä viikolla, tosin kumosi kaksi viimeisintä. Hyvä, kun ehdin istumaan, kun lääkäri jo kertoi, että näytän ihan Cushing-potilaalta. Olin kuulemma toinen tapaus, jonka hän oli tavannut uransa aikana. Lääkäri oli kirjannut sairaskertomukseenkin, että minulla on Cushingin habitus, pyöräkät posket, niskassa rasvakyhmyä, keskivartalo-obesiteetti ja iholla punakkuutta. Saapa nähdä, missä vaiheessa ulkonäkö alkaa muuttua normaaliksi.  

Kehuskelin lääkärille verenpaineella, mutta sehän pomppasi huippulukemiin vastaanotolla mitattaessa. Eipä vielä lasketa verenpainelääkkeiden annostusta, ei nämä muutokset hetkessä tapahdu, lääkäri tuumasi.  

Ilokseni olen huomannut, että pystyn taas lukemaan kirjoja. Olen aina lukenut paljon, mutta Cushingin takia en ole pystynyt keskittymään lukemiseen. Ennen leikkausta saatoin lukea ymmärtämättä lukemastani mitään tai rivit hyppivät ja hankaloittivat lukemista. Paikallaan oleminen oli myös hankalaa, ennemmin puuhastelin jotain. Kirjan piti olla todella hyvä, että jaksoin lukea sen loppuun. Nyt sairasloman aikana olen saanut luettua Vesa-Matti Loirin ja Matti Nykäsen elämänkerrat (melkoisia oman elämänsä sankareita molemmat). Tämähän kertoo siitä, että keskittymiskyky alkaa palautua.  

Olen saanut myös nukuttua paremmin. Heräilen vielä aamuyöstä, mutta saan unen päästä kiinni. Muutaman kerran on käynyt jopa niin, että olen herännyt kellonsoittoon. Sellaista ei ole tapahtunut vuosiin! Olen myös alkanut näkemään taas unia, mikä sekin on mukavaa. Tarkoittaakohan se, että unen laatu on nyt jotenkin erilaista, syvempää?   

Vaikka nukun paremmin, olen edelleen väsynyt. Päivällä tarvitsen lepohetken kaikenlaisen puuhastelun jälkeen. Nukuin yhtenä päivänä kolmet päikkärit! Kolmansien päiväunien aikaan puolison oli pitänyt käydä tarkistamassa, olenko vielä hengissä. Ei ole kuulemma ollenkaan minun tapaistani, entinen minä ei levännyt tai ollut paikallaan koskaan. Lääkärin mukaan väsymys on normaalia. Kehoni kävi niin pitkään ylikierroksilla, että nyt kun ei tarvitse enää pingottaa, se ottaa takaisin ja reagoi väsymyksellä. 

Työterveyslääkäri oli kanssani samaa mieltä siitä, etten ole vielä työkykyinen, ja sairaslomaa jatkettiin kuukaudella. Toipumiselle pitää antaa aikaa, ja sitten kun jaksan, töihin paluu pitää tehdä maltillisesti, työtehtäviä keventämällä tai työaikaa lyhentämällä. Työn pitää jatkossakin olla rauhallista, ja sain ylityökiellon loppuelämäksi. Ei siis riitä, että opettelen elämään sairauden kanssa vapaa-ajalla, vaan sillä on vaikutuksia myös työelämään. Koska elimistö ei enää itse selviydy stressitilanteista, niitä pitää välttää. Työn, ja elämän ylipäätään, pitää olla tasaista ja ennalta-arvattavaa (eli tylsää?).

Olen huojentunut, että sain vielä aikaa toipua. Töihin paluun osalta heräsi monia kysymyksiä. Olen tykännyt omasta työstäni nimenomaan sen takia, että se on sopivan haasteellista, ja päivät eivät ole samanlaisia. Nytkö pitäisi alkaa tekemään sellaisia rutiinitehtäviä, joissa ei syke nouse? 

Kävin tällä viikolla myös tikkien poistossa. Niiden piti olla itsestään sulavia, mutta ei ne minnekään hävinneet. Nyt saa taas alkaa harrastamaan muutakin liikuntaa kuin kävelyä, josko vaikka uimaan uskaltautuisi joku päivä. Kokeilin jo polkea kuntopyörällä, en jaksanut kuin kymmenen minuuttia. Noh, pikkuhiljaa...  

Joudun kuljettamaan kortisonitabletteja aina mukanani, ja hommasin sitä varten muutaman hauskan pillerirasian. Toinen on kuin pikkiriikkinen ensiapulaukku ja toisessa mainostetaan osuvasti stressinlievittäjäpillereitä, "nappaa tabu ja relaa". Onhan nuo pirtsakampia kuin perinteinen lääkepakkaus. Olen nyt muistanut ottaa lääkkeet aina mukaan, mutta sehän ei riitä, vaan mukana pitäisi kuljettaa myös vesipulloa! En mitenkään pysty nielemään lääkkeitä ilman juomista, ja muutaman kerran on pitänyt hakea vettä kauppojen vessahanoista. Ällöttävää näin korona-aikana, mutta niin se elämä opettaa.  

Pääkipua tulee vielä herkästi, mutta sitäkin olen saanut vähennettyä, kun en päästä lääkkeenottoväliä liian pitkäksi. Jee, alan oppia!  

P.S. Olen viime aikoina valittanut ja surkutellut niin paljon, että suunnittelin kirjoittavani tähän postaukseen ainoastaan positiivisia asioita. Mieli meinaa väkisellä vetää matalaksi, joten päätin lopettaa valittamisen ja keskittyä siihen, mikä on hyvin. Ihan pelkkää hurraata ja fanfaaria en kirjoituksesta saanut, mutta edistystä tämäkin.