Jos elän vanhaksi, haluaisin asua kirjaston lähellä. Kävisin monta kertaa viikossa lukusalissa fiilistelemässä ja lukemassa lehtiä, ja kantaisin kotiinkin vinot pinot luettavaa. Kotimatkalla hakisin leipomosta leivoksen ja nauttisin sen kahvin ja kirjan kanssa. Kesällä istuisin ulkona lukemassa, talvella viltin alla nojatuolissa, kissa sylissä. Osallistuisin lukupiiriin, jos sellaisia järjestetään. En osaa käsitöitä, eikä puutarhan hoitoon ole ainakaan vielä herännyt suurempaa mielenkiintoa. Sen sijaan minä lukisin kirjoja, leipoisin, kävisin uimassa ja vesijumpassa, matkustelisin. Leppoisaa eläkeläisen elämää.

Olen perinteisten kirjojen kannattaja. Olen yrittänyt kuunnella äänikirjoja, mutta yleensä nukahdan niitä kuunnellessa. Hirmu hankala koittaa kelata taaksepäin, kun ei yhtään tiedä, missä vaiheessa kirja jäi kesken. Tavallisen kirjan kanssa ei ole tällaista ongelmaa, sehän jää auki siihen kohtaan, missä silmät lupsahtaa kiinni. Olen kuunnellut äänikirjoja myös lenkillä, jolloin ei ole nukahtamisen vaaraa, mutta mieluummin kuuntelen lenkkeillessä musiikkia, koska siitä saa sopivasti tahtia ja energiaa. E-kirjat ovat käteviä junassa tai automatkalla, kun kulkevat mukana kännykässä. Jonkin verran on tullut luettua kirjoja kännykällä myös kotona, mutta kyllä perinteinen kirja vie edelleen voiton.

En mielellään osta kirjoja vaan hyödynnän kirjastoja. Luen kirjan yleensä vain kertaalleen, joten ei sitä kannata sen takia ostaa. Uutuuskirjoja ei toki aina saa heti luettavaksi, mutta maltan odottaa. Koko ajan on joku kirja varauksessa. Minulla on lukemisen kanssa kausia; saattaa mennä viikkoja, etten ehdi tai jaksa lukea ollenkaan, välillä taas uppoudun kirjojen maailmaan pitkäksikin aikaa. Väsyneenä on turha yrittääkään; rivit alkavat hyppiä ja silmät menevät kieroon, mikä on ärsyttävää. Silloin pitää laittaa suosiolla kirja sivuun. Huomaan myös tulleeni rantummaksi; jos kirja ei vie mennessään ensimmäisten lukujen aikana, en haaskaa aikaani vaan siirrän sivuun ja otan seuraavan.  

Minua kiehtoo oikeiden ihmisten tarinat, ja luenkin mieluiten henkilötarinoita ja elämänkertoja. Mitä surkeampi kohtalo, sitä koskettavampi. Mieluummin tietysti lukee sellaisia, joissa on onnellinen loppu. Selviytymistarinat ovat parhaita. 

Cushingista tai Addisonista kertovia kirjoja ei juurikaan löydy suomen kielellä, saatikka kirjastoista. Kirjoitin aiemmin Shiannen tarinasta. Tapojeni vastaisesti, se kirja tuli ostettua itselle. Nyt bongasin e-kirjana Second Chances -kirjan, jossa kerrotaan Addisonia sairastavien tarinoita, ja klikkasin ostoskoriin. Tämäkin kirja oli englannin kielinen, mutta helppolukuinen.

Ai että oli mukavaa lukea kaltaisieni, oikeiden ihmisten tarinoita. Yksi henkilöistä oli saanut Addisonin päähän kohdistuneen onnettomuuden seurauksena, muut olivat sairastuneet Addisoniin, tuntemattomasta syystä. Poikkeaa omasta tarinastani siten, että minulle se "annettiin". Kirjassa monet ehtivät mennä todella huonoon kuntoon, ennen kuin selvisi, mistä on kyse. Minulla diagnoosin saaminen oli suoraviivaisempaa; päivänä x sinulta poistetaan lisämunuaiset ja siitä hetkestä lähtien sairastat Addisonin tautia.  

Kirjan henkilötarinoissa painotus oli aikaa ennen diagnoosia, mutta kerrottiin myös elämästä diagnoosin saamisen jälkeen. Positiivinen asenne ratkaisee. Tavallinen arki onnistuu, ja voi myös tavoitella vaikkapa maratoonille. Tällaiset tarinat innostavat itseäkin nostamaan rimaa hieman ylemmäs sen sijaan, että jäisi surkuttelemaan kohtaloaan. 

Yksi kirjan henkilöistä oli oivaltanut, että elämä voi päättyä huomenna, ja on siksi alkanut matkustelemaan mitä erikoisempiin paikkoihin. Toinen aloitti kanoottiharrastuksen ja osallistui kisaan, lääkärin kielloista huolimatta. Yksi otti tavoitteekseen maratoonin, ja onnistui siinä. Hatunnosto kaikille noille oman elämänsä sankareille! 

Luustoliitto kirjoitti lehteensä mukavan tarinan minusta, sen voit lukea täältä. Oman elämäni sankari minäkin :)