Joulunpyhien suklaaöveriterveiset! Viime viikkojen hulinan jälkeen on vihdoin aikaa pysähtyä kirjoittamaan kuulumisia. 

Vietimme jouluaattoa sukulaisten kanssa. Hyvää ruokaa, yhdessäoloa, pukkikin uskalsi piipahtaa. Joulunpyhät on menneet levähdellessä. Pakkanen on rajoittanut ulkoilut pikaisiksi pyrähdyksiksi, mutta onpahan ollut hyvä syy kietoutua vilttiin takkatulen lämmössä. Mukavaa tällainen villasukissa hipsuttelu, kiireetön ja suunnittelematon oleskelu, ohimennen muutaman palasen kokoaminen palapeliin. Jouluruokia olen syönyt maltilla, mutta suklaata on mennyt senkin edestä. Jännä että aina suklaarasian ohi kulkiessa pitää vähintäänkin kurkistaa, joko se ällöttävä ananassuklaa on hävinnyt, että voi siirtyä seuraavaan kerrokseen. Tokihan suklaarasiat voisi säästää keväämmälle, mutta eihän se olisi ollenkaan sama asia.  

Vuosi sitten toivoin parempaa uutta vuotta, ja sen sain. Vuosi 2020 oli surullisen kuuluisa koronasta, mutta myös henkilökohtaisesti raskas leikkausten, monenlaisten oireiden ja sairaslomien takia. Tämä vuosi on ollut paljon edellistä parempi. Päivä päivältä olo on ollut voimaantuneempi ja normaalimpi. Vuosi sitten työskentelin osa-aikaisesti, nyt voin sanoa painavani vähintäänkin sata lasissa. Työpäivän jälkeen aktiiviset tyttäret pitävät huolen, että jonnekin suuntaan on lähdettävä. Elämä on taas normaalia, sanoisinko jopa hektistä. Mutta se on parasta, mitä voi toivoa. Se on terveen merkki. Miljoona kertaa mieluummin tohotan menemään kuin makaan sohvalla ja suren, että en voi lähteä ulos, kun en jaksa solmia kengännauhoja. Niitä aikoja ei ole ikävä. Tavallinen arki kiireineen on juuri sitä mitä haluan. Toki muistan myös ottaa aikaa itselle ja levätä.

Tänä vuonna ei ollut yhtään leikkausta tai muita operaatioita. Säännölliset verikokeet kuuluvat uuteen normaaliin, ja hyvä niin. Syksyn magneettikuvaus toi hieman tummia pilviä, mutta ei peittänyt aurinkoa. Olen kuitenkin onnellinen, että olen taas voimissani ja terveys on jotakuinkin hallussa. Uuteen normaaliin kuuluu kortisoni säännöllisesti kolmesti päivässä, ja etova olo muistuttaa, jos väli meinaa venähtää pitkäksi. Olen saanut olla terveenä, ja ylimääräistä kortisonia on tarvinnut harvakseltaan. Pikkujoulujen jälkeisenä päivänä olo oli niin huono, että oksensin, mutta onneksi vain kerran ja olo korjaantui kortisonilla. Puoliso säntäili huolissaan ympäri kämppää etsimässä piikkiä ja oli jo soittamassa ambulanssia. Ei onneksi tarvittu. Tulipahan todistettua, että alkoholi ei sovi Addisonin kanssa.  

Löysin viimein netistä sopivan pussukan Solu-Cortefille. Söpö pieni musta ensiapulaukku, johon pakkasin Solu-Cortefin, tarvittavat piikit, ohjeet ja hydrocortisonia. Risti paketin päällä vihjaa sisällöstä.  

Hoksasin myös laittaa hätäohjekortin kännykän muovitaskuun. Siinähän se kulkee mukana joka paikkaan. Lompakon syövereistä sitä tuskin kukaan olisi osannut etsiä. 

Lomailen vielä viikon ja lataan akkuja kevättä varten. Oikein mukavaa joulun aikaa ja uutta vuotta kaikille!