Elämäni on nykyään aika suoraviivaista. Aamulla nousen sängystä vasta kun on ihan pakko, ja houkuttelen, lahjon tai pakotan itseni lenkille, kerran viikossa uimaan. Aamupäivällä lämmitän takkaa ja puuhastelen kotihommia, jos jaksan. Lounaan jälkeen seuraa päivän paras hetki: päikkärit. Iltapäivällä tehdään pikku myyn kanssa läksyjä ja juodaan iltapäiväkahvit. Sitten pakollista ruoanlaittoa, kaupassa käyntiä ja harrastuksiin kuskaamista. Vilkuilen kelloa; joko kohta saa mennä nukkumaan? En taaskaan jaksa valvoa kymppiuutisiin asti. Ja sama seuraavana päivänä uudelleen.

Ennen olisin seonnut näin hitaista päivistä. Yritän uskotella itselleni, että tämä on ohimenevää. Kohta helpottaa. Mutta milloin? Huomenna, ensi viikolla? En jaksaisi enää yhtään päivää, jolloin en saa mitään aikaiseksi. Tahtoisin mennä talviunille ja herätä keväällä pirteänä. Miksi aamulla väsyttää, vaikka on juuri nukkunut pitkät yönet? Miksi illalla väsyttää, vaikka ei ole taaskaan saanut mitään aikaiseksi? Miksi väsymys ei helpota, vaikka kuinka nukkuu ja lepäilee?   

Sitä odotellessa. Että voisi taas tanssia, ehjänä. Nyt ei jaksa. Onneksi kaikki pikkujoulut on peruttu.  

Ihan kuin olisin muuttunut leikkauksen jälkeen eri ihmiseksi. Elämänkaareni ajanlaskussa voisi olla aika ennen ja jälkeen leikkausta, eBLA ja jBLA. Lyhenne BLA tulee englanninkielisestä termistä Bilateral adrenalectomy, molempien lisämunuaisten poisto, ja se on tullut tutuksi keskustelupalstoilla. 

eBLA elämäni oli normaalia, joskin ehkä hiukan yliaktiivista. jBLA minusta tuli ääripää, saamaton vätys. Elämänrytmi on muuttunut hitaaksi kuin eläkeläisellä, ja myös ajattelutapani on muuttunut. Ennen minulle tärkeät asiat eivät tunnu enää miltään. Liikunta, jota ennen rakastin, ei tuo enää samaa iloa. Ennen päivä oli pilalla, jos ei päässyt liikkumaan, nyt se pakollinen liikuntahetki ennemminkin pilaa päivän. Ennen suunnittelin ja valmistelin kaiken hyvissä ajoin, nyt ajattelen, että ehtiihän tuon huomenna (tai ylihuomenna). En jaksa ajatella seuraavaa päivää pidemmälle. Päivät lipuvat ohi samanlaisina, ilman mitään tavoitteita. Onneksi on lapset, joiden takia vielä jaksaa nousta sängystä. 

Entä mihin hävisi entinen työnarkomaani? Olen aina tehnyt työni tunnollisesti, pitkiäkin työpäiviä ihan omasta halustani. Lonkan takia sairaslomalla ollessa tein töitä "salaa", kun en jaksanut olla toimettomana. Vielä leikkausta edeltävänä yönä vastailin työsähköposteihin, kun uni ei tullut, mutta sitten kaikki muuttui. Nyt kävelen kotityöpisteeni ohi suurin piirtein silmät kiinni. Työläppärin näkeminen aiheuttaa hengenahdistusta, saati että tekisi mieli avata se. Mitä ihmettä tapahtui?  

Töihin paluu koittaa ensi viikolla. Toivon todella, että työinto palaa, kun vain alan tekemään. Työn ansiosta saan sentään päiviini jotain sisältöä.

Kai tämä on jonkin sortin masennusta, toivottavasti ohimenevää. Mikähän minusta tulee, kaiken tämän jälkeen? 

Ennen töihin paluuta suuntaamme koko perheen sopeutumisvalmennuskurssille neljäksi päiväksi. Mukavaa päästä kylpylään ja valmiiseen ruokapöytään. Mutta sitä ennen pitäisi jaksaa pakata.