Mä pääsin (vai jouduin?) taas julkisuuteen. Minusta on kirjoitettu kolme lehtijuttua, viimeisin julkaistiin nyt juhannuksena. Yhdestä olen joutunut jopa kieltäytymään, kun edellinen haastattelu oli julkaistu vastikään. Olisihan se ollut tyhmää esiintyä lyhyellä aikavälillä kahdessa eri lehdessä samasta aiheesta. 

En itse mitenkään tietoisesti hakeudu näihin juttuihin, vaan minua on aina kysytty. Yllätyn joka kerta itsekin, että ihanko oikeasti minusta haluatte kirjoittaa. Ei kait minussa mitään niin erikoista ole. Mutta niin vaan ovat halunneet. 

Ensimmäinen juttu oli Luustoliiton Luustotieto -lehdessä, ja siinä keskityttiin luonnollisesti osteoporoosiin. Toinen juttu oli Me Naiset -lehdessä, siinäkin aiheena osteoporoosi.  Osteoporoosi on aika yleinen sairaus iäkkäämpien keskuudessa, mutta myös työikäisenä sairastuneen näkökulma näyttää kiinnostavan. Eikä siinä mitään, kerron kyllä mielelläni oman tarinani, vaikka tuskin kovin moni voi siihen samaistua. Olen sairastunut osteoporoosiin ei-niin-perinteisellä tavalla, mutta oireet ja hoito ovat samanlaiset, ja varmaan myös tuntemukset ja suhtautuminen sairauteen. Ihan samalla tavalla minäkin mietin lääkityksiä ja vitamiineja ja yritän olla kompuroimatta luunmurtuman pelossa kuin iäkkäämpi kanssa-osteoporootikkokin. 

Tällä kertaa minua kysyttiin haastateltavaksi Iltalehden Terveys -osioon. Toimitus etsi haastateltavaa, jolla on ollut vaikeuksia, mutta on päässyt niistä yli, elämässä on valoa ja uusi arki koittanut. No tunnistan kyllä itseni tuosta, vaikka tiedän henkilöitä rankemmallakin taustalla. Iltalehden ollessa kysessä pohdin päätöstä normaalia pitempään, ja kysyin myös perheeltä, haittaako heitä, jos esiinnyn tällaisessa valtakunnallisessa, isossa mediassa. Eipä heitä haitannut, pikemminkin kannustivat tarttumaan tilaisuuteen. 

Koska minusta on jo kirjoitettu osteoporoosin näkökulmasta, sovimme että tämä juttu voisi painottua enemmän harvinaissairauksiin. Loppujen lopuksi osteoporoosi nousi aika vahvasti esille myös tässä viimeisimmässä, mutta ei se haittaa, jutusta tuli ihan mukava kokonaisuus. Lehtijutuissa olen pitänyt ehtona sitä, että teksti kirjoitetaan positiivisessa hengessä ja että saan lukea ja kommentoida tekstin ennen sen julkaisemista. Vaikka lonkkamurtumani osalta oli mutkia matkassa, en päässyt heti hoitoon, leikkauksessa tapahtui hoitovirhe ja jouduttiin tekemään uusintaleikkaus, en haluaisi korostaa niitä enkä syytellä ketään. Hengissä ollaan ja kaikesta on selvitty, se on pääasia.

Mietin aina ennen haastatteluun lupautumista, voiko tästä olla jotain negatiivisia seurauksia. Esiinnynhän jutuissa omalla nimelläni ja kuvallani. Onnekseni en ole kohdannut mitään ikävää. Päinvastoin, olen saanut kannustavia kommentteja ja kuullut olevani rohkea, kun kerron oman tarinani. Olen saanut myös yhteydenottoja henkilöiltä, jotka ovat kaivanneet vertaistukea. Ehkäpä jutut auttavat ja rohkaisevat muita samassa tilanteessa olevia. 

Lue Iltalehden juttu. 

Täällä Me Naisten juttu.

Luustotieto -lehden haastattelu löytyy numerosta 3/2021, etsittävissä lehtikirjastosta.