Tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi lisämunuaisten poistoleikkauksesta. Olen nyt elänyt vuoden päivät Addisonin taudin kanssa. Jee, onnea minulle! Hengissä ollaan, ja hyvässä kunnossakin vielä. En mielelläni muistele vuoden takaista aikaa, mutta jos jotakuta kiinnostaa, niin täältä löytyy postaus sen hetken tunnelmista. Ihan kamalaahan se oli, mutta onneksi aika kultaa muistot.  

Vuoteen on mahtunut oireita ja tuntemuksia laidasta laitaan. Hyviä ja huonoja päiviä. Ensimmäiset kuukaudet olivat pahimpia, väsymys oli jotakin ihan kamalaa. Siitä olo pikkuhiljaa parani. Nyt jaksan tehdä töitä ja arkiaskareita ihan toisella tarmolla. Väsyttää toki edelleen, mutta se ei ole niin kokonaisvaltaista kuin vuosi sitten.   

Vuosipäivän kunniaksi sain kutsun kontrollitutkimuksiin, ja niinpä ajelin tänään Ouluun verikokeisiin, luustontiheysmittaukseen ja aivolisäkkeen magneettikuvaukseen. Yksin ajellessa ja magneettiputkessa pötkötellessä ehti taas ajatella vaikka ja mitä. Kelata viime vuosien tapahtumia, murehtia tulevaa. Aamulla kotipihasta kurvatessa kurkkua kuristi, henkeä ahdisti eikä itkukaan ollut kaukana. Enkö voisi jo saada terveen paperit ja jatkaa normaalia elämää? Takaisin päin tullessa olo oli jo helpompi, auringonpaiste hymyilytti enkä tiedä kumpi hoilasi kovempaa, minä vai radio. Voisihan asiat olla huonomminkin, ja pitää muistaa olla onnellinen siitä, että tutkitaan ja hoidetaan. 

Verikokeissa testattiin perinteisten lisäksi nyt myös hormoniarvoja. Lisämunuaiset tuottavat kortisolin ja suolahormonin lisäksi androgeenejä eli sukupuolihormoneja. Naisilla ei käsittääkseni välttämättä ole tarve korvata puuttuvaa testosteronia, mutta koska menkkani eivät ole vieläkään palautuneet, on hyvä tsekata myös hormoniarvot.

Luusto paranee hitaasti, joten en usko, että suuria muutoksia on tapahtunut. Toivoa sopii, että tilanne olisi pysynyt ennallaan eikä pahentunut. Aivojen magneettikuvausta jännitin eniten. Näkyyköhän siellä muutoksia? Entä jos kasvain nyt näyttäytyy? On 25 %:n mahdollisuus, että lymyilevä kasvaimeni aktivoituu ja vaatii hoitoa. Pessimisti sisälläni kuiskii, että ootapa vain, sinä olet ihan varmasti se joka-neljäs. Aiemminkin on ollut "onnea" näiden harvinaisten sairauksien jaossa.

Viime päivinä on kieltämättä tullut tarkkailtua omaa vointia. Väsyttääkö? Onko Cushingin oireita? Tuntuuko normaalilta? En taida enää tietää, mikä on normaalia. Jos Cushingin oireet palaavat, se tietää, että kasvain on aktivoitunut. On siinä rajoilla, uskallanko myöntää itselleni, että aivosumua on ollut joitakin kertoja. Normaalia hektisen työpäivän jälkeen, koetan rauhoitella itseäni. Satunnaisia unettomia öitä on myös ollut, mutta pääsääntöisesti nukun hyvin, sehän riittää? Verenpaine on välillä optimaalinen ja välillä hälyttävän korkea, mitä ihmettä? Vilkas mielikuvitukseni ei auta tässä asiassa yhtään, ja huomaan hyvin äkkiä kuvittelevani itseni uudestaan pahimpaan painajaiseen, Cushingin toiseen kostoon. Höpöhöpö, eipäs hätiköidä vaan palataan tähän hetkeen. Hengitä syvään, kaikki on hyvin.   

Lääkärin juttusille en tänään päässyt, vaan joudun odottelemaan pari viikkoa tulosten kuulemista. Höh. 

Tällä kertaa ei tullut juhlittua vuosipäivää mitenkään. Eipä olisi pahitteeksi vaikka leipaista kakku vuosittain 1.9., kiitollisena uudesta mahdollisuudesta.