Tämä viikko on mennyt hiihtolomaillessa. Olosuhteet huomioon ottaen loma vietettiin lähinnä kotosalla. Ainoastaan yhtenä päivänä käytettiin lapsia laskettelemassa hieman kauempana. Mihinpä sitä kotoaan... 

Hiihtolomalle sattui myös 40 v syntymäpäiväni. Niitäkin juhlittiin hyvin pienimuotoisesti, pitkin viikkoa. Synttäripäivänä teini yllätti nousemalla kukonlaulun aikaan leipomaan sämpylöitä ja koristelemaan kakun. Muutaman ystävän kanssa käytiin syömässä ja parannettiin maailmaa saunan lauteilla. Lähimpien sukulaisten kanssa kahviteltiin. Pieniä, mutta sydäntä lämmittäviä hetkiä. Lahjoja ei tällä iällä ollut toiveissa saada, mutta sainpa kumminkin. Kukkia, muumimukin, hajuvettä, korvikset, herkkuja. Sain synttärilahjaksi myös uuden urheilukellon, joten nyt ei ole mitään syytä jäädä sohvaan nurkkaan voivottelemaan. Ei muuta kuin liikettä kinttuihin.  

Koska hiihtoloma, piti käydä myös hiihtämässä. Olin ensi kertaa suksilla kahteen vuoteen. Matkaa tuli huimat kaksi kilometria ja vauhti oli sitä luokkaa, että kävelemällä olisi päässyt ohi, mutta kävinpä kuitenkin. Pelkäsin, miten lonkka suhtautuu, mutta sen kanssa ei ollut ongelmia. Sen sijaan oli todettava, että peruskunnon kasvattamisessa on vielä työmaata. Nappasin lähtiessä extrakortisonin, ja silti oli raskasta. Kotiin päästyä oli voittajafiilis. 

Useampi on kysynyt, onko ikäkriisiiä? Mitä kriisiä, en ainakaan ole huomannut? Terveyden takia on pukannut kriisiä viimeiset kaksi vuotta, joten ei tässä nyt mitään muuta kriisiä jaksa enää kehitellä. Ikä on vaan asennekysymys. Sitä paitsi tunnen itseni etenkin aamuisin vähintäänkin kuusikymppiseksi. Sängystä pitää nousta varovasti, tukea ottaen, tunnustellen, kantaako jalat ja suoristuuko selkä. Ensimmäiset metrit köpöttelen selkä vinossa, lyhyillä askelilla, nilkat kankeina. Sukkien pukemista kannattaa yrittää vasta aamupalan jälkeen. Silloin on hyvä muistuttaa itselleen, että hei, minähän olen vasta nelikymppinen :)