Jos joku sanoo, että lisämunuaisten poisto on helppo rutiinileikkaus, niin saanen esittää vastalauseen. Ei muuten ollut ihan pikkujuttu, vaan todella rankat kaksi vuorokautta. Minulla oli jälkipahoinvointia myös edellisen lonkkaleikkauksen yhteydessä, mutta tällä kertaa leikkauksen jälkeinen olotila oli jotain niin kamalaa, ettei sitä toivo pahimmalle vihamiehellekään. En muuten aio suostua elämäni aikana enää yhteenkään leikkaukseen, joten sovitaanko, että tämä tauti oli nyt tällä selätetty.

Leikkausvalmisteluja katsellessa voi vaan ihmetellä mitä kaikkea pitää huomioida. Eihän noista tavan tallaaja ymmärrä puoliakaan. (Kaikki kirjoittamani tekstit ovat muuten omia tulkintojani, joten alan ammattilaiset älkööt ottako nokkiinsa, jos termit eivät ole ihan oikein.) Minuun kytkettiin jos jonkinlaista piuhaa ja letkua; kolme kanyylia, katetri, ja epiduraalipuudutusta varten letku ommeltiin selkään kiinni, yäk. Lisäksi tavanomaiset verenpainemittarit ja happiviikset. Tukisukkien päälle laitettiin pumppusukat, jotka tärryyttivät lihaksia jatkuvasti ehkäisten tukoksien syntymistä. Pidin noita sukkia pari päivää.    

Anestesialääkärillä oli vaikeuksia löytää oikeaa kohtaa epiduraalipuudutusta varten. Anatomiani on kuulemma jotenkin poikkeava. Siinä lääkärin etsiskellessä sopivaa kohtaa, yhtäkkiä alkoi tuikkimaan oikeassa reidessä. Todella ikäviä, napakoita sähköiskuja, vähänkö pelottavaa. Mietin, että tältäköhän sähköshokkihoito tuntuu. Vasta kolmannella kerralla onnistui. Lääkäri testaili vielä tovin, että kaikki meni varmasti oikein. Puheli, että sieltä oli tullut jotain kirkasta nestettä, vaikkei pitäisi. Kuuntelin jo kauhulla, että näinkö tässä tyritään jo alkumetreillä...

Sitten unilääkettä ja taju lähti saman tien. Heräämisen jälkeen muistikuvat ovat sekavat. Muistan, että minulla oli sekopäinen olo, ja taisin suurin piirtein haistatella lähellä olleille, kun eivät älynneet antaa silmälaseja heti kun niitä pyysin.

Menin leikkaussaliin kahdeksalta, ja heräämössä katsoin kelloa vartin yli kolme. Olo oli kuin rekan alle jääneellä. Aivan järjetön väsymys ja huono olo. Lisäksi minua paleli, mutta vain oikealta puolelta kehoa. Tuntui kuin kehoni olisi ollut keskeltä halki, vasemmalla puolella ei mitään tuntemuksia, oikea puoli paleli ja tärisi. Todella inhottava tunne. Torkahtelin ja häilyin tajunnan rajamailla. Olo oli niin huono että yritin vain pitää silmiä kiinni ja kuvitella olevani jossain muualla. Sain paleluun lämpöpeiton, joka auttoi. 

Tarkkaamossa oli melkoinen härdelli ja paljon muitakin potilaita. Viereisillä pedeillä iäkkäämmät toverit koettivat karata tuon tuosta. Minä sentään älysin ettei pakeneminen auta. Hoitaja istui vierelläni koko ajan ja tarkkaili elintoimintojani, lääkäri kävi tunnin välein. Minua ei päästetty osastolle normaalin seuranta-ajan jälkeen, koska kaliumarvo oli matala ja suuret pissamäärät ihmetyttivät kaikkia. Kukaan ei tiennyt mitä sille tehdä vai tehdäkö mitään. Pelkäsivät, että kuivun käsiin. Sain raportoida kerta toisensa jälkeen, että pissaan kotonakin saavitolkulla, ja että se kuuluu taudinkuvaan. Lopulta, kahden aikaan yöllä, uskalsivat siirtää minut osastolle loppuyöksi.

Seuraava päivä meni yhtä huonosti. Olin äärettömän väsynyt, silmät eivät pysyneet millään auki. Noloa, kun lääkäri tuli kierrolle, ja minä en yksinkertaisesti jaksanut kuunnella vaan oli pakko laittaa silmät kiinni. 
Pahoinvointi iski aaltoina syömisen, juomisen ja liikkumisen jälkeen. Lämmin ruoka tai leipä ei maistunut, mutta kilttinä tyttönä söin kuitenkin jälkiruoan. Siitäkin tuli huono olo, ahneella on piip loppu vai miten se meni. Pahoinvointilääkettä annettiin herkästi, sillä vatsan alueen leikkauksen takia minun ei kannattaisi oksentaa. Yritin nousta istualleen mutta huimaus ja pahoinvointi veivät voiton, takaisin makuulle oli mentävä. Myös kipu iski silloin, kun yritti liikkua. En siis yrittänytkään liikkua yhtään enempää kuin oli tarvis.

Toisena päivänä leikkauksesta olo alkoi pikkuhiljaa parantua. Pääsin jalkeille, suihkuun yhdessä hoitajan  kanssa ja ruokakin alkoi maistua. Mahtava tunne päästä takaisin elävien kirjoihin. 

Nyt vatsaa ja kylkiä koristaa yhdeksän reikää. Olen rei'itetty, bikinivatsani on mennyttä, hah :) Pääsin kotiin klexane-piikkien, vahvojen kipulääkkeiden ja kortisonilääkityksen kanssa. Kortisoniannostus on alkuun todella suuri, ja sitä aletaan pienentämään pikkuhiljaa useiden kuukausien aikana. Jatkohoito on sisätautipolilla, ja sinne tulee kutsu, toivottavasti piakkoin. Sairaslomaa sain kolme viikkoa.   

Puoliso tuli pyynnöstäni hakemaan minut kotiin, vaikka olisin päässyt taksillakin. Soitti vielä rakkauslauluja matkamusiikiksi, on se kultainen. Oloni ei ollut ihan parhain mahdollinen, joten oli mukavampi matkustaa omalla autolla tutussa seurassa, purkaa viime päivien kokemuksia. Vanhempani olivat järjestäneet kotiin kakun, ja lapset leiponeet mokkapaloja. Kylläpä oli mukava tulla kotiin. Rasti seinään, nyt on yksi iso etappi saavutettu. Matka vielä jatkuu, hitaasti mennään kohti tervehtymistä.   

Sairaalassa ollessa kokee ja näkee kaikenlaista. Olin kaksi päivää toisten armoilla, kivuliaana, kärsimyksessä. Kuitenkin vain kaksi päivää, se on pieni hetki ihmisen elämässä. Kävin pohjalla, nousin sieltä ja pääsin kotiin. Kaikki eivät ole niin onnekkaita. Toiset jäivät sairaalaan, ehkä pitkäksikin aikaa. Muistakaa, ystävät, arvostaa terveyttä. Minä arvostan taas piirun verran enemmän.